Ghost Rider -Aaveajaja

Hieman alakanttiin menneen Daredevilin ohjanneen ja vieläkin huonomman Elektran käsikirjoittaneen Mark Steven Johnsonin uusi työ, Ghost Rider, on pakkopullalta vaikuttava sekamelska, joka on lainailtu useampien aikakausien Ghost Rider -sarjakuvien pohjalta. Tarkoituksena näyttääkin olleen jonkinlainen kompromissi, jossa on yritetty miellyttää sekä sarjakuvan fani-poikia kuin myös uusia, hahmoon tutustumattomia, katsojia. Ikävä kyllä kompromissit eivät yleensä toimi, kuten Elektrasta, Hulkista, Daredevilista ja Ihmenelosista on voinut huomata. Nicolas Cagen (Ghost Rider fani-poika muuten myös hänkin…) tähdittämä elokuva yhdisteleekin kummallisesti kahden eri Aaveajajan yhdeksi yhdistämällä Johnny Blazen ja sarjakuvista tutun Dan Ketchin maailman hahmot keskenään.

Tuloksena on eriskummallinen elokuva, joka välillä toimii ja usemmiten ei toimi. Varsinkaan elokuvan monista hahmoista useimmat eivät jaksa millään tasolla säväyttää. Tosin Cage hoitaa Johnny Blazen / Ghost Riderin hommat kotiin melko hyvällä prosentilla, vaikka miehen tunnepuoli ei niin hyvin hanskassa olekaan. Naispääosassa oleva, kieltämättä erittäin kaunis, Eva Mendes taas keskittyy näyttämään hyvältä ja itse sarjakuvan kanssa hahmolla ei ole mitään tekemistä. Parhaista suorituksista vastaavat kuitenkin Peter Fondan kerrassaan käsittämättömästi nimetty Mefistoteles (sarjakuvassa vain Mefisto) sekä sarjakuvassa “uudemman” Aaveajajan kanssa seikkaileva Huoltaja (Caretaker), jota vanha konkari Sam Elliott osuvasti näyttelee. Nähdäänpä mukana vielä sarjakuvista tuttu kapteeni Dolan, jonka roolissa David Roberts pääsee sopivasti aukomaan hämmästyksestä lukkoon menneitä leukojaan.

Elokuvan pahikset taas ovat uskomattoman selkeästi alleviivattuja ja vieläkin selkeämmin munattuja hahmoja. American Beautysta pinnalle pompahtaneen Wes Bentleyn näyttelemä Mustasydän (Blackheart) on suoraan sanoen ihan sitä itseään. Vika ei suinkaan ole Bentleyssä, vaan hänen typerässä roolihahmossaan, joka on muutettu sarjakuvan korruptoivasta hahmosta teini-ikäiseltä näyttävään, lähes angstiseen, hahmoon. Sarjakuvassa Mustasydän sentään säilytti salaperäisyytensä kasvottomuutensa ansiosta, mutta elokuva lyö siihen sitten jo ihan oman lukunsa. Suolaa kakkuun lisäävät vielä Mustasydämen typerät apurit, joiden katu-uskottavuutta on jälleen kerran kuorrutettu likaisilla vaatteilla ja pitkillä, nuhjuisilla, nahkatakeilla. Olisin sentään odottanut näkeväni ainakin Blackoutin vanhan kunnon Aaveajajan vastustajana, mutta pahaa pelkään, että vasta mahdollisesti tulevassa jatko-osassa nähdään Lilithin ja tämän jälkeläisten yhteenotto tulikalloisen kostajan kanssa.

Toimintaelokuvaksi Ghost Rider on myös yllättävän vaisu. Elokuvan varsinainen käynnistyminenkin kestää miltei puoli tuntia, jonka aikana käydään pikaisesti siinä ensimmäisessä romanssissa, sopimuksessa pirun kanssa sekä tutuissa alkutraumatisoinneissa, jotka lienevät kaikille varsin tuttua kauraa. Kun elokuvan varsinaiset hahmoesittelyt ovat lähteneet käyntiin, jää jäljelle vain tulikalloinen erikoistehostemyllytys, jonka välissä pidetään pieniä taukoja, joissa Mendes keventää elokuvaa viinin juomisella sekä tutulla lauseella “Oh, my God”. Sen jälkeen katsoja huomaakin miltei pitkästyvänsä kun Ghost Rider paiskoo Mustasydämen apureita takaisin Helvettiin miltei vasemmalla pikkusormellaan. Kun pakollinen takaa-ajokin on hoidettu ja Aavis on kaahannut pyörällään pilvenpiirtäjän huipulle, tietää miltei nähneensä jo kaiken. Tämän jälkeen ajo auringonlaskuun on miltei selviö vesipäisemmällekin katsojalle.

Kuten viime kappaleesta voidaan huomata, Ghost Riderista puuttuu täysin yllätyksellisyys. Tapahtumat menevät omaa raidettansa kohti onnellista loppua, jossa miehen palkkana on pusu elokuvan kaunottarelta. Johnson onkin mennyt käsikirjoituksessaan jälleen kerran riman alitse valiten sen helpoimman tien. On turhaa edes odottaa, että kukaan elokuvan henkilöhahmoista saisi syvyyttä saatika tunnetta peliin, sillä Johnsonin käsissä näyttelijöistä on tullut suurin piirtein pinnallisia lampaita, joiden on turha karata karsinastaan. Itse Johnny Blazekin on lokeroitu miltei skitsofreenisesti kahden eri Aaveajajan välille eräänlaiseen symbioosimaiseen tilaan, joka aiheuttaa fani-pojassa välittömiä vastareaktioita.

Synkkä totuus näyttää siis olevan jälleen kerran se, että Mark Steven Johnson on jälleen kerran onnistunut saavuttamaan odotukset ja munaamaan taas yhden sarjakuvafilmatisoinnin siitäkin huolimatta, että elokuvan taustalla on häärinyt mm. miltei mr. Marvel itse eli Stan Lee. Tai sitten Johnson on joutunut niin kovaan markkinavoimien puristukseen, että elokuvasta on ollut pakko karsia pois faneja miellyttävät piirteet ja siirtyä enemmän massoja miellyttävään makuun. Tämä on tosin virhe, sillä aikaisemmin ilmestyneet elokuvat ovat osoittaneet, että tinkimättömällä realismilla (Sin City) ja sarjakuvaan kuuluvalla tunteella (Immortal (ad vitam)) päästään jo taloudellisesti ja taiteellisesti erittäin pitkälle.