Parfyymi

Kubrick totesi aikoinaan Patrick Süskindin romaaniin olevan kuvauskelvoton. Visualisti Ridley Scott leikki ajatuksella kuvaamisesta, mutta luovutti ohjakset toiselle visiönäärille; Tim Burtonille. Lopulta jokainen ohjaaja oli todennut että kirjan visualisoiminen olisi likipitäin mahdoton tehtävä. Eikä syyttä. Miten visualisoida hajua?

Süskindin eriskummallinen romaani onkin outo lähtökohta elokuvalle. Tarina nuoresta miehestä jonka ylimaallinen hajuaisti johdattaa hänet murhaan, tämän etsiessä täydellistä parfyymia. Toisin kuin vanhojen eksploitaatio-elokuvien aikaan, jolloin katsojille jaettiin hajuja paketeissa elokuvaa varten, nykypäivänä moiset menetelmät eivät voisi toimia. Ohjaaja Tom Tykwerin onnistuminen hajukokemusten visualisoinnissa on näin ollen entistäkin vaikuttavampi.

Tykwer tajuaa luottaa katsojien omiin kokemuksiin luodessaan kuvamaailmaa aisteille. Lämpimän ja hellän tuoksun kuvailu tapahtuu värin kyllästämissä puutarhoissa, joissa kauniit espanjalaisneidot suutelevat poskille, tunnustaessaan rakkauttaan. Mudan, sonnan ja kuoleman hajut ovat visuaalisesti groteskeja näkyjä, Tykwerin työntäessä kameran niin lähelle että pahaa tekee. Päähenkilö Grenouillen eroottisemmat elämykset kauniiden naisten hajujen kanssa ovat myös onnistuneita, joskin paikoitellen ehkä hitusen liiallisuuteen kaatuvia.

Kaiken visuaalisen loiston ulkopuolella, elokuva kompuroi. Tarinankerronta ei löydä tasaista tahtia, vaan pomppii erikoisten genrejen välillä ilman varsinaista päämäärää. Välillä ollaan kuin Grimmin-veljesten sadusta, välillä nuoren miehen eroottisissa päiväunissa. Grenouillen matka Ranskan läpi 1700-luvulla tavoittelee milloin eeppistä goottilaista kauhusatua, välillä intiimisti kerrottua jännitysnäytelmää. Historiallista aikalaiskuvausta on turha odottaa, vaikka Tykwer onnistuukin erinomaisesti tavoittamaan rappiolla olevan kaupungin synkkyyden ja toivottmuuden.

Pääosassa nähtävä nuori Ben Whishaw on hyvä, joskin yhden ilmeen esiintyjä. Grenouillen hahmonkin ollessa yksinkertainen kaikessa pahuudessaan, onnistuu Whishaw tasapainottelemaan lapsenomaisen typeryksen ja puhtaan pahan välimaastossa hyvin. Veteraanit Dustin Hoffman ja Alan Rickman ovat oikein mallikkaita, mutta varsinkin Rickman on alikäytetty. Loputtoman karismaattinen John Hurt hoitaa kertojan tehtävät kotiin mallikkaasti. Sivuosassa vilahtava Rachel-Hurd Wood on täysin mitäänsanomaton.

Loppua kohden sekasotkuksi mureneva Parfyymi on todella erikoinen tapaus. Huonoa elokuvaa siitä ei saa tekemälläkään. Se on taidokkaasti ohjattu ja näytelty, erinomaisesti kuvattu ja lavastettu kokonaisuus, jossa tavoitetaan hienosti aistien monisäkeinen valtakunta. Mutta samalla se on liian täyteen ahdettu, ponnettomasti kirjoitettu ja lopulta typerään loppuratkaisuun sortuva elokuva, jolta olisi toivonut paljon enemmän. Silti elokuvan jälkeen sen tahtoo nähdä uudemman kerran, ihan vain kokeakseen kaiken uudelleen.

Yhteenveto
Erikoinen aikuisten satu, joka typerryttävästä lopusta huolimatta on kiehtova. Outolintu, kuten päähenkilönsäkin.