Deja-Vu

Nimeltään Déja-Vu on osuvin vuosiin. Elokuviin mennessä voi ainakin varautua henkisesti siihen, että on nähnyt kaiken jo kymmeniä kertoja aiemmin. Ainoa mihin ei voi varautua, on siihen miten huonosti nämä jo peruskauraa olevat asiat voidaan vielä toteuttaa.

Denzel Washington on jälleen omantyylinen etsivä, joka tutun kaavan tapaan selvittää rikokset meuhkaamalla kollegoilleen, virnuillen henkensä edestä ja ylipäänsä selvittäen jokaisen ongelman jollakin muka-nokkelalla lausahduksella. Val Kilmer on FBI:n erikoisjoukkojen jäsen, jonka erikoistiimi pystyy tarkkailemaan menneisyyttä, mutta vain neljän päivän rajoituksella. Paula Patton on kuvankaunis Claire, jonka ruumiiseen Washingtonin hahmo rakastuu. Jim Caviezel on terroristi, jolle ei ole vaivauduttu kirjoittamaan motiivia. Tai ainakaan järkevää sellaista.

Jokainen kohtaus elokuvaa suorastaan huutaa nimensä mukaisesti deja-vuta. Otetaan sieltä täältä pala Frequencyä, hippunen Perhosvaikutusta ja muutama tujaus Event Horizonia, niin kasassa on elokuvan suurimmat kohtaukset. Ainoa varsinaisesti omalaatuinen ja hieno kohtaus on alussa nähtävä upea lautan räjäyttäminen. Mutta ohjaaja Tony Scott ei ole veljensä Ridleyn veroinen visualisti, vaan tyytyy mielummin sotkemaan jokaisen kuvan hyperaktiivisen editoinnin, värikorjailun ja kikkailun alle, niin että kokonaisuudesta jää vain turhaantunut olo. Kun kaikki tämä kääritään jättimäisen juoniaukon ja epäloogisuuden ympärille, on kasassa vain iso sotku, jossa on hetkittäin hyvää, mutta enimmäkseen vain täsmälleen sitä samaa sotkua jota on nähty kerta toisensa jälkeen, mutta paljon heikommin toteutettuna.

Sivuosissa vilahtavat Adam Goldberg ja Val Kilmer ovat kuitenkin elokuvan pelastava tekijä. Kilmer tekee parhaansa puolivillaisella käsikirjoituksella, onnistuen hyvin luomaan hahmostaan sympaattisen ja kiinnostavan – joskin totaalisen alikehitetyn. Adam Goldberg kerää itselleen elokuvan parhaat replat ja spiikit, mutta Kilmerin tavoin hänelle kasataan lopulta totaalisen epälooginen hahmonkehitys ja loppuratkaisu. Totaalinen deus ex machina, joka tuhoaa elokuvan ensimmäisen puolituntisen, edes semi-uskottavan alustuksen. Asiaa ei auta Washingtonin ja Pattonin kemian täydellinen puuttuminen, tai vähintäänkin kyseenalainen ihastuminen puoli kärventyneeseen ruumiiseen.

Puolitoistatuntisena popcorn-tykityksenä tästä olisi saanut irti helposti enemmän. Mutta kun kestoa löytyy kahden tunnin edestä, sisältöä on sitäkin vähemmän, kerronta on jatkuvasti ristiriidassa itsensä kanssa, alkaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan hiipua joka minuutti enemmän ja enemmän. Parempaa toimintaa löytää melkein mistä tahansa Scottin aiemmasta elokuvasta, parempaa aikamatkustusta Frequencystä (jossa Deja-vun pahis, Jim Caviezel, hoitaa Washingtonin roolin).

Yhteeneto
Pienoinen sekasotku, josta ei löydy yhtäkään uutta ideaa. Paljon kierrätystä, vähän logiikkaa, sitäkin puuduttavampaa toimintaa.