elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Jean-Luc Godard sen taisi aikoinaan aloittaa. Aikajana rikotaan, elokuvallinen rytmi saa uuden muodon ja tapahtumat linkittyvät toisiinsa kauniin epäkronologisesti – suorastaan innovatiivisesti. Vaan entä...

Jean-Luc Godard sen taisi aikoinaan aloittaa. Aikajana rikotaan, elokuvallinen rytmi saa uuden muodon ja tapahtumat linkittyvät toisiinsa kauniin epäkronologisesti – suorastaan innovatiivisesti. Vaan entä kun muodollisesta kokeilusta tulee itsetarkoitus?

Aiempia, satunnaisia tyylieksperimentaatioita lukuun ottamatta, voidaan vasta 1990-luvun alun todeta olleen lähtölaukaus episodielokuvan triumfille. Altmanin Short Cuts ja Tarantinon Pulp Fiction linkittivät ihmiskohtalot toisiinsa ihailtavan monipuolisesti ja elokuvakansaan vedoten. Pääpaino oli käsikirjoituksella, vahvalla näyttelijäkaartilla ja tarkkailijana toimineella rauhallisella kameratyöllä. Tuoreus ja entusiasmi paistoivat töistä.

Toinen episodielokuvan suosion käännekohta oli 2000-luvun taite, tarkemmin sanottuna Paul Thomas Andersonin Magnolian ensi-ilta 1999 ja Alejandro Gonzales Inarritun Amores Perrosin ensiesitys 2000. Levoton käsivarakuvaus ja syvä värimäärittely yhdistettynä useisiin henkilöhahmoisiin ja musiikkivideomaiseen leikkaukseen takasivat muun muassa Inarritulle paikan mielenkiinnon kohteena. Samaa tyyliä, joskin astetta mahtipontisemmin mies on jatkanut vielä näihinkin päiviin asti.

Luonnollisesti tällaisten elokuvavaltavirtaan vaikuttaneiden teosten jälkeen on karoille kiirehtinyt jos monenmoista onnenonkijaa. Heille episodielokuva on kuitenkin vain episodielokuva – ei itsenäinen teos. Tästä on luonnollisesti seurannut elokuvakävijöille eräänlainen ähky, suoranainen kammo epäkronologisuuteen. Itse myönnän vääntelehtineeni penkissä Paul Haggisin Oscar-palkitun Crashin trailerin aikana. Vaikka elokuva välttikin pahimmat sudenkuopat, en edelleenkään ole varma tarvitsiko vahva käsikirjoittaja tuekseen pahan inflaation ja pienen näkemysköyhyyden kokenutta tapaa kertoa tarina.

Episodielokuva on jossain mielessä taas muutoksen tarpeessa. Se ei ole ratkaisuna enää tuore, silmiä avaava tai omaperäinen. Elokuvan ei tarvitse sortua kikkailuun, kun puitteet ovat muuten kunnossa. Odotan enää hetkeä, kun Timo Koivusalo tarttuu episodielokuvan suomiin mahdollisuuksiin…

 

Antto Orasmaa

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.