Sormet Pelissä

Tom Green on äpäräsukupolven profeetta. Hän on seuraava askel Pauly Shoresta, joka ennen Greeniä onnistui tekemään kameran edessä perseilystä ammattinsa. Perseily ei ole ainoa näitä herroja yhdistävä tekijä: molemmat nousivat pinnalle enemmän tai vähemmän surkeiden MTV-ohjelmiensa kautta. Amerikkalaista musiikkikanavaa voikin siis syyttää – tai kiittää – molempien mediapersoonien olemassaolosta.

Tom Greenin debyyttiohjaus, Sormet Pelissä, on yksi vuosituhannen alun mielenkiintoisimmista elokuvista. Se sai julkaisunsa yhteydessä äärimmäisen negatiivista palautetta lähes kaikilta mahdollisilta tahoilta, ja pokkasi plakkariinsa useita Razzieita, joista merkittävimpänä mainittakoon huonoimman elokuvan palkinto. Kyseessä on kuitenkin hulvaton elokuva, jonka ymmärtämiseen vaaditaan katsojalta huomattavasti enemmän kuin mitä yksinkertaisten taide-elokuvien. Onhan paljon helpompaa nauttia elokuvasta, joka tarjoaa kauniita kuvia ja ihastuttavaa musiikkia, kuin elokuvasta, jossa kieroutunut friikki auttaa naista synnyttämään lapsen maailmaan ja hetkeä myöhemmin purtuaan napanuoran poikki heiluttelee vastasyntynyttä kuin moukaria.

Sormet Pelissä ei ole ainoastaan Tom Greenin ohjaama, vaan myös käsikirjoittama. Aivan kuin tämä ei jo itsessään olisi todiste maestron kyvyistä, räjäyttää Green katsojan tajunnan vielä näyttelemällä elokuvan päähenkilöä, Gordia, joka on lähes tavallinen amerikkalainen nuori mies. Elokuvan tapahtumat käsittelevätkin Gordin astumista aikuisuuteen: kodista muutto, sinne palaaminen, rakastuminen, unelmien toteuttaminen sekä isän hyväksynnän saaminen kasvattavat Gordia henkisesti, ja saavat hänet hyväksymään maailman sellaisenaan kuin se on, ymmärtämään, ettei maailman tule muuttua hänen kaltaisekseen, vaan hänen maailman kaltaiseksi – ymmärtämään, ettei lusikkaa ole.

Elokuva nojautuu pitkälti Greenin upeaan roolisuoritukseen, sekä moniulotteiseen käsikirjoitukseen. Tästä seikasta huolimatta elokuvan tiivistä humoristista, sekä sen alta löytyvää vakavaa tunnelmaa on kannattelemassa liuta lahjakkaita näyttelijöitä. Jokaiselle elokuvakansan tarkkaavaiselle teletapillekin tutuksi tullut Rip Torn (jonka suoritukset elokuvissa Miehet mustissa sekä Polttopallo kaikki varmasti muistavat) on kerrassaan mainio Gordin isänä, periamerikkalaisena myöhäiskeski-ikäisenä miehenä, jolla ilmenee paikotellen lieviä ongelmia hallita patoutunutta vihaansa. Mylvivä isähahmo onkin elokuvan nautinnolisimpia sivuhahmoja, jolle vertailussa pärjää ainoastaan Gordin paras ystävä Darren, jota esittää nerokas Harland Williams. Hän onnistuu tuomaan katsojalle esiin Darrenin yrmeän ulkokuoren sisältä heijastuvan pyyteettömän ystävyyden konseptin, joka nykyaikana tuntuu harmillisesti kadonneen.

Itse nostan – toisin kuin kollegani – Tom Greenin luomuksen samaan kastiin Citizen Kanen sekä Reservoir Dogsin kanssa yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista esikoisohjauksista. Sormet Pelissä ryöpyttää katsojan tajuntaan niin paljon ristiriitaisia säikeitä, ettei heikompi yksilö näe niistä koostuvaa eheää punaista lankaa. Lopputulos on, kun sen vihdoin näkee valaistuneena ensimmäistä kertaa, sekä hervoton että sykähdyttävä. Kutsuttakoon tätä vaikka perseilyn kulminaatioksi.