Perheen jalokivi

Joka joulu elokuvateatteriin ponnahtaa jokin elokuva, jonka kantavana sanomana on rakkaus, draama ja joulun tuoma hyvä henki. Vuonna 2005 mainostettu ja jouluna teatteriin työnnetty elokuva, Perheen jalokivi (The Family Stone), on juuri tämänkaltainen elokuva. Marmeladilla höystetty rakkausdraama, joka vain raapaisee rakkauden suojatuinta aluetta: sydäntä. Perheen jalokivi onkin enemmänkin kuin Joulupukin immateriaalinen lahja aikuisille ihmisille, jotka etsivät sitä suurinta rakkauttaan. Tähän jouluiseen pyöritykseen ja protektionismin alaskaatamiseen lähtevät Thomas Bezuchan ohjauksen ja käsikirjoituksen turvin varsin tunnetut näyttelijät aina Diane Keatonin johdolla.

Keaton onkin yksi elokuvan parhaista voimista ainakin paperilla, vaikka hänen roolinsa onkin suhteellisen pahasti paitsiossa: suuren perheen kasvattaneen elämänmyönteisen naisen ja aviovaimon aika alkaa olla pahasti lopussa. Keaton näyttelee kokemattoman Bezuchan käsissä ponnettomasti ja yrittää turhaan pyristellä käsikirjoituksen kahleista irti. Saman kohtalon kokee aitoa rakkautta elokuvaan tuova Claire Danes, jonka lasiset silmät ja yksinkertaiset eleet saavat Dermot Mulroneyn näyttelemän Everettin pauloihinsa. Mutta Bezucha hukkaa tämänkin tarjoten vain pari keskustelua elämästä, tarkoituksellisen paon ja miljoonan mailin takaa nähdyn onnellisen palaamisen toisen odottaville käsivarsille. Ihastumisen helppous, saatika rakastamisen vaikeus, ei kertakaikkiaan vain näy Danesin ja Mulroneyn ihastumisessa.

Samaa voidaan sanoa Sarah Jessica Parkerista: Sinkkuelämissä menestynyt näyttelijätär on omiaan (ei hyvällä tavalla) aavistuksen innoverttinä ihmisenä, jolla on tavallaan omat fobiansa. On ikävää huomata, että Carrien rooli seuraa Parkeria tännekin: sen verran tutulta ja toistamiselta naisen näytteleminen näyttää, eikä muilla mene oikeastaan sen paremmin. Myös Rachel McAdamsin angstailu enemmänkin häiritsee kuin hymyilyttää sekä Craig T. Nelson joutuu väistämättä taka-alalle nimekkäimpien näyttelijöiden varjossa. Elokuvan naiset alisuorittavatkin pahasti Bezuchan noviisimaisissa käsissä; kenellekään ei anneta tilaa tai mahdollisuutta tulla esiin.

Sen sijaan elokuvan miessivuosat toimivat huomattavasti paremmin. Luke Wilson on omiaan rauhallisessa, mutta aavistuksen kapinoivassa, roolissaan ja hän onnistuukin rauhoittamaan koko elokuvan kokonaiskuvaa huomattavasti. Samaa tekevät myös elokuvassa toisensa löytäneet Tyrone Giordano, sekä Shield-sarjassa vilahtanut Brian J. White, joiden roolisuoritukset ovat tälläiseen rakkauskomediaan mitä sopivimmat. Molempien herrojen otteista löytyy tarvittaessa niin hymyä kuin karismaakin ilman mahtipontisia eleitä tai ylinäyttelemisen tarvetta.

Perheen jalokivessä on valtava potentiaali olla hyvä elokuva. Valitettavasti Bezuchan käsikirjoitus ja noviisimainen ote pilaavat koko elokuvan karman tehden siitä ällistyttävästi ahdistavan elokuvan. Perheen jalokivi onkin niitä harvoja rakkausdraamoja, jossa “kevyistä” tapahtumista huolimatta kokee jatkuvasti tietynlaista myötähäpeää ja ahdistuksen tunnetta, joka kulminoituu kyllästyneihin hymähdyksiin kotisohvan nurkalla. Elokuvaan on myös ahdettu käsittämättömän paljon roolihahmoja, sekä liikaa potentiaalisia sivujuonia, joista pyyhitään vain pölyt päältä. Elokuvan lopputulos onkin käsittämätön, tarkkaan laskelmoitu ja pinnallinen sekamelska, joka yrittää miellyttää katsojaa joka suhteessa. Onneksi sentään Danes ja mm. Wilson tarjoavat sen verran elokuvalle tekohengitystä, että moisen känkkäränkkäilyn jaksaa Parkerin siivittämänä katsoa läpi; tosin senkin hädintuskin.