Kummelin jackpot

1990-luvulla koomikkoryhmä Kummelia matkittiin niin Suomen kouluissa kuin työpaikoillakin ja monet mieltälämmittävät sketsit jäivät elämään minunkin sydämeeni mm. Suklaamonnin, “Jankon betonin” tai vaikkapa “Puukon veljeksien” muodossa. On silti jossain mielessä hämmästyttävää, että vuonna 1991 aloittanut televisioviihde saa 15 vuotta myöhemmin vielä kolmannen elokuvansa suhteellisen hyvin toimivien Kummeli Storiesin ja Kummeli kultakuumeen jatkoksi. Kummallista tosin ei ole se, ettei miesten vitsit (tutuksi tulleen Kahilaisen ja enemmänkin Tampereen Teatterin johtajana tunnetun Heikki Vihisen) eivät enää toimi. Kummelin jackpot tuntuukin olevan askel hieman vakavampaan suuntaan nurinkuristen hahmojen saattelemana.

Elokuvan pääroolissa tosin huhkii tuttu näyttelijä/muusikko Heikki Silvennoinen, joka tällä kertaa näyttelee Peraa, niin kovin tuttua surullisten laulujen perusjätkää, jonka vaimo on jättänyt ja joka elättää pikkuhuijauksilla itsensä ja samalla myös ääliökaverinsa Spuden (Heikki Vihinen) ja Japan (Timo Kahilainen). Pera on Silvennoisen tulkitsemana ja käsikirjoitukseenkin nojautuen ailahteleva perusjuntin ja tyttärestään huolehtivan isän risteytys, jonka tempuille ei osaa suhtautua millään tavalla. Katsojan onkin vaikea päättää, pitäisikö tämän itkeä vai nauraa, sillä toisaalta Perasta huokuu itsesäälin aura, kun taas toisaalta takaraivossa jyskyttää “tämä on huumoria” -tontun vasara. Siinä missä Kahilaisen ja Vihisen hahmot lyövät homman totutusti läskiksi ja Aake Kalliala peesaa vanavedessä “Keijona”, on Silvennoisen Pera kuin eksyksissä. Ei siinä: Silvennoinen näyttelee kyllä mainiosti, mutta elokuvan ohjannut Pekka Karjalainen ei vaan kykene päättämään, mille puolelle vaakaa elokuvan keskushenkilön pitäisi kallistua.

Sen sijaan Karjalaisella ei näytä olevan vaikeuksia Heikki Helan ja Andre Wickströmin hahmojen suhteen: miesten uskovaisten roolit ampuvat tarkoituksella yli jopa niin paljon, että Helan rooli muistuttaa hyvin paljon TV-sarja Simpsonien Flandersia; tuota Homerin kadehtimaa ja vihaamaa naapuria. Huokailemaan ilmestyy myös Oiva Lohtander sekä Taneli Mäkelä eikä unohtaa sovi Kummelista tuttuja vakionäyttelijöitä, Mikko Kivistä ja Mari Turusta. Henkilökavalkadi onkin elokuvassa melkoinen ja monipuolinen, mutta virkkeiden käydessä liian totiseksi Kummelin makuun, alkaa katsojan hymy pikku hiljaa hyytyä.

Kummelin jackpot on hyvä elokuva nostalgisena muistinherättäjänä, joka tuo mieleen televisiosarjan parhaat palat. DVD:ltä löytyvä “Making Of” näyttää myös, että tekijätiimillä on ollut hauskaa, mutta suurin vahinko on, ettei katsojalla sitä ole. Paria irtonaista naurua ja muutamaa hymähdystä lukuunottamatta elokuva on perustylsää katsottavaa. Ehkä taustalla ovat liian suuret odotukset, loistavan historian omaavan koomikkoryhmän aiheuttama pään sisäinen hype tai sitten vain oma, kasvanut, kyynisyys, mutta elokuva ei kertakaikkiaan naurata niin paljon kuin sen pitäisi naurattaa. Tuntuukin siltä, että Kummeleiden olisi ehkä aika vetää happea, keskittyä musiikkiin, ja jättää nimensä suomalaisen television historiaan suhteellisen tahrattomana ikimuistoisten vitsien eläessä omaa elämäänsä ihmisten arkielämässä ja -puheessa.