Linnut

Jännityksen mestariksi kanonisoitu Alfred Hitchcock ei pitkästä urastaan huolimatta koskaan kyennyt nousemaan ranskalaisen kollegansa Henri-Georges Clouzot’n tasolle. Clouzot’n luomiskauden huippu oli lyhyt mutta sitäkin laadukkaampi, kahden vuoden sisällä syntyi kaksi jännityselokuvan perusteosta, mestarilliset Les Diaboliques (1955) ja Le Salaire de la peur (1953). Clouzot kärsi terveysongelmista eikä koskaan toipunut vaimonsa kuolemasta, mutta onnistui silti tuottamaan jälkipolville vielä muutaman mestariteoksen. Hitchcockin laajasta mutta pääosin yhdentekevästä tuotannosta merkittäväksi voi nostaa vain muutaman teoksen, eikä niistä yksikään yllä (varsinkaan nykykontekstissa) Clozout’n asettamien standardien tasolle. Vertigo ja Rear Window ovat mielenkiintoisia tutkielmia ihmisen ja itse elokuvan luonteesta, mutta jäävät tunnetasolla kauas ranskalaisen mestarin tuotoksista.

Hitchcock oli kuitenkin parhaimmillaan puhdasta kauhua tehdessään. Psycho (1960) ja kolme vuotta myöhemmin valmistunut The Birds ovat sisarteoksia ja Hitchcockin tuotannon todelliset helmet. Molemmissa on kyse yleisön harhauttamisesta: Psychon ensimmäinen kolmannes tarkastelee Marionin uskaliasta rikosta ja pakomatkaa, joilla ei ole käytännössä mitään tekemistä itse elokuvan kanssa. The Birdsissä taas vatvotaan merkityksettömiä ihmissuhdekuvioita ja menneisyyden erheitä. Ovelan ratkaisun tarkoitus ei ole esitellä uskottavia roolihahmoja tai luoda pohjaa päähahmon kömpelölle itsensä uudelleenlunastamiselle, vaan paijata yleisö tilaan jossa se ei tajua odottaa mitään muuta kuin tyypillistä ja turvallista rikosjännäriä. Kun elokuvat lopulta paljastavat todellisen luonteensa, on katsojan pelästyminen ja yllättyminen aivan eri tasolla.

Miksi 43 vuotta sitten valmistunut The Birds on edelleen niin pelottava verrattuna nykykauhuun? Nykystandardeilla tarkasteltuna kyseessähän on sekä erikostehosteiltaan että näyttelijäsuorituksiltaan lähinnä kömpelö, jopa hölmö elokuva. Pelko syntyy tuntemattoman ja selittämättömän kohtaamisesta, sillä ihmisellä on syntyjään pakonomainen tarve löytää kaikella looginen selitys. Naamari kasvoillaan teinejä jahtaava idiootti ei ole pelottava, koska sen motiivit, toimintatavat ja rajoitukset ovat niin ilmiselvät ja kaikille tutut. Luonto sen sijaan on täynnä arvaamattomia ja kartoittamattomia ilmiöitä. Luonnon kanssa ei voi neuvotella tai järkeillä eikä sen käyttäytymistä voi ennustaa. Luonto ei peräänny jos sitä uhkaa aseella, vaan käy väsymättömästi päälle yhä uudestaan, ilman sääliä tai armoa. Rationalismi ja kylmä luottamus tieteen horjumattomuuteen kuolevat nerokkaassa kohtauksessa, jossa ensin kyynisesti asiaan suhtautuva ornitologikin käpertyy kauhuissaan nurkkaan selittämättömien hyökkäysten voimasta.

Toinen syy on brutaalien hyökkäysten ja elokuvan muun yleisilmeen valtava kontrasti. Bodega Bay on idyllin perikuva, kaunis ja hiljainen kylä. Miljöön ja elokuvan totaalinen harmittomuus ja viattomuus tuudittaa nykykatsojankin jälleen siihen uskoon, että odotettavissa on perinteisen vanhanaikainen ja turvallinen elokuva. Jopa hyökkäysten jälkeiset suvantokohdat on toteutettu niin, että katsojan lisäksi myös hahmot tuntuvat väliaikaisesti unohtavan ulkona odottavan uhan. Aavemaista tunnelmaa vahvistaa lähinnä lintujen hajanaisista äänistä ja omituisesta elektronisesta mölystä koostuva minimalistinen ääniraita, joka mahtipontisen alleviivaamisen sijaan onnistuu loistavasti keskittämään huomion olennaiseen, lintujen pelkän läsnäolon uhkaavuuteen. Nykyfilmit kaatuvat liian usein graafisella teurastuksella mässäilyyn ja nihilistisen estetiikan ylikäyttöön, joka ei pelota vaan turruttaa katsojan. Tunnelman luonti on tärkeää, mutta sen saavuttaminen tummalla tai groteskilla lavastuksella on useimmiten vain lahjattoman tekijän oikotie, joka ei johda mihinkään. Aidosti kummitusmaisen tunnelman luomisessa on viimeksi tainnut onnistua juuri Clouzot, jonka Les Diaboliquesin loppukohtausta katsoessani olin paskoa housuun. Huhun mukaan Hitchcock teki Psychon nimenomaan päihittääkseen Clouzot’n elokuvan, mutta onnistui vasta The Birdsillä vangitsemaan jotain, mikä ranskalaiskollegalta oli päässyt unohtumaan. The Birds loppuu nimittäin täydellisesti: mitään ei selitetä, mitään vihjeitä jatkosta ei anneta, eikä minkäänlaista voittoa selittämättömästä ja yliluonnollisesta saavuteta. Harmaiden pilvien pienestä raosta pilkistää kuitenkin toivo.