Million Dollar Baby

Huimaavan korkealle IMDB:ssä arvostettu, peräti neljän Oscarin (ohjaus, paras elokuva, paras naispääosa, paras miessivuosa) ja Clint Eastwoodin ohjaama elokuva, Million Dollar Baby, on yleisilmeeltään ehkä tämän vanhan parran sentimentaalisin ohjaustyö heti Perfect Worldin jälkeen. Se on myös objektiivisesti ajateltuna tarkkaan laskelmoitu kasvutarina nyrkkeilijän ja tämän valmentajan henkisestä suhteesta, josta jää tunnetasoltaan poikkeavasti uupumaan fyysinen rakkaus. Million Dollar Baby onkin enemmän unelmien toteuttamista tai niiden uudelleenelämistä realistisessa maailmassa, jossa vanhat arvot ovat vielä ainakin suurin piirtein kohdallaan.

Million Dollar Babyssa on kaikesta huolimatta jotain absoluuttista hyvääkin. Eastwood ja Freeman näyttelevät jälleen kerran yhdessä vanhoja kaveruksia, joita elämä on omalla karkealla kädellään koulinut. Jo Armottomassa hyväksi havaittu kemia toimii näiden vanhojen näyttelijöiden kohdalla väkevästi ja jättää hyvin vähän tilaa näennäisen vaatimattoman roolin tekevälle Hilary Swankille. Swank, joka sai roolistaan Oscarin, on elokuvassa tavallinen, tunteita ja ajatuksia herättämätön elokuvan keskipiste ja samalla yksi elokuvan suurimmista ongelmista. Koska Swankin itsepäisestä ja tinkimättömästä roolihahmosta on pintariipaisun vuoksi vaikea saada kiinni, jää katsojalle väistämättä ontto olo, joka tulee esiin elokuvan kliimakseissa; samaistuminen onkin miltei mahdotonta.

Totuus on, että Hollywood on täynnä Tuhkimo-tarinoita. Million Dollar Baby on juuri sellainen, jossa kovaksikeitetty nyrkkeilyvalmentaja valmentaa vielä sen kuuluisan viimeisen kerran mestariksi haluavaa nyrkkeilijää, joka sattuu kiinnostavuuden lisäämiseksi olemaan nainen. Platoninen rakkaushan siinä sitten syntyy ja vanhat papat innostuvat vielä sen viimeisen kerran tosissaan nyrkkeilystä. Tuloksena on tyrmäys, jossa henkinen ahdistus muuttuu toivoksi ja menetetyiksi haaveiksi.

Ilman Swankia ja suureen yleisöön varmasti vetoavaa tarinaa Million Dollar Babysta olisi voinut tullakin viiden tähden elokuva. Eastwood ja Freeman vievät kokemuksellaan ja karismallaan elokuvaa eteenpäin ilmeikkäästi ja reippaasti yli keskiverto-elokuvan, mutta siihen se sitten päättyykin: säälittävät sivuroolit ovat vain tekohumoristista, stereotypista ja tylsähköä kiitospäivän kalkkunan täytettä. Vika ei suinkaan ole silti Eastwoodin tyylikkäässä ja hillityssä ohjauksessa, vaan lähinnä Paul Haggisin kiihkottomassa käsikirjoituksessa, joka on äärimmäisen tarkkaan laskelmoitua, imelää ja miltei tunteetonta puurtamista. Näinkin arvostettu draama ei vain kertakaikkiaan murra sydäntä. Ellei sitten Eastwoodin näyttelemän Frankie Dunnin lukemattomia, takaisin tulevia, kirjeitä lasketa mukaan: siinä tiivistyy koko elokuvan draamallinen anti. Se suunnaton yksinäisyyden tuska, joka piirtyy kovan ulkokuoren alle. Tunteen pintaa siis raapaistaan, mutta syvemmälle ei päästä: ei, vaikka Freeman pitää katseensa lattiassa ja Eastwood näyttää siltä, kuin tuska räjähtäisi ulos tässä ja nyt.