Sattumalta

Peter Chelsonin ohjaama rakkauskomedia, Sattumalta (Serendipity), on alussa romanttista ja mieltä ylentävää katseltavaa: kahden ihmisen yhteentörmäys on niin aitoa, että siitä voisi rakentaa loppuelämän ajan kestävän talon. Rakkauden leimahtaessa Jonathanin ja Saran välillä, on katsojan kiemurreltava sohvalla suu vienossa hymyssä ihanaa ja romanttista loppuratkaisua odottaen. Tai siis, näin ainakin katsoja turhaan luulee, sillä alun 15 minuutin jälkeen elokuva on pelkkää alamäkeä. Taika ei kestä ja “Once in a lifetime”-hetki katoaa kuin pieru Saharaan. Chelsonin käsiin jää vain hieno muisto loistavasta aloituksesta, joka ei kantanut tarpeeksi pitkälle.

Itse asiassa elokuvan osittainen epäonnistuminen ei ole Chelsonin vika, vaan syy on huonossa käsikirjoituksessa ja perustarinan tulkinnassa. Täydellisen rakkauden löytäminen on jo monessa elokuvassa niin suuri prosessi, että siihen vaaditaan koko tunneskaalan läpikäyminen, mutta Serendipityssä homma aloitetaankin toisin päin. Jonathanin ja Saran ihastuminen ja rakastuminen tapahtuu tässä ja nyt, eikä omien tunteiden läpikäymiselle anneta tuumaakaan tilaa. Ja tämä on pelkästään hyvä asia, mutta loppuelokuvan hölmöilyt ja töppäilevät sidekickit (kuten Eugene Levy tai John Corbett) eivät sovi kuvaan ollenkaan. Yksinkertaisesti sen oikean etsiminen vie liikaa niin päähenkilöidenkin kuin myös katsojan voimavaroja, mikä on sohvaperunan näkökulmasta katsottuna kestämätöntä.

Vika ei ole myöskään pääosanesittäjissä: John Cusackille rakkauskomediat ovatkin tuttu aihepiiri, sillä mies on ehtinyt esittää hieman samankaltaisia rooleja monissa muissakin elokuvissa. Senpä takia miehen suoritus on rutiininomainen, mutta samalla tavallisen hepun haaveiden tavoittelu. Cusack ei ole myöskään mikään suurien tunteiden tulkki, mutta hänen yksinkertainen tyylinsä sopii mainiosti yhteen lähinnä Underworldista muistetun Kate Beckinsalen kanssa. Beckinsale on roolissaan elokuvan alkua lukuunottamatta melko harmaa ja mitäänsanomaton tapaus. Itse asiassa hänen roolinsa kuvaa hyvin koko elokuvan olemusta, joka muuttuu säkenöivästä hymystä suoraan harmaaseen, +5 -asteiseen ilmaan ja housun puntit kastelevaan loskaan.

On erittäin valitettavaa, että Serendipitystä ei ole edes keskinkertaiseksi elokuvaksi, sillä sen alku vetää vertoja monelle erinomaiselle rakkauselokuvalle. Cusackin ja Beckinsalen pyörähdellessä toistensa kimpussa sydän rakkautta tykyttäen, nousee hyvänolontunne myös katsojaankin. Mutta sen jälkeen elokuva onkin pelkkää tunnekrapulaa pääosanesittäjien paikkaillessa mielensä katuvia kolkkia ja juosten sen oikean jäljillä loppuelokuvan ajan. Perhanan Chelson: olisit nyt edes elänyt siinä hetkessä ja pitänyt siitä, perkele, kiinni!