Matkustaja 57

Wesley Snipes on aina ollut keskinkertaisten toimintaelokuvien vakiokasvo. Tosin uudempien leffojen mollivoittoisuus on himmentänyt miehen sädekehää, mutta tilausta tälle mustalle, viidennen tason mustan vyön taitajalle ja capoeiran harrastajalle on aina ollut. Yksi Snipesin parhaimmista elokuvista ja samalla hänen läpimurtonsa on ehdottomasti lentokonekaappaus Matkustaja 57 (Passenger 57), joka ilmestyi samana vuonna kuin Snipesin toinen “läpimurto”, yhdessä Woody Harrelsonin kanssa tehty White Men Can’t Jump. TV-sarjojen ohjaajan, Kevin Hooksin, ohjattavana Snipes näyttelee nykyisin jo vakiintunutta hahmoa: juroa ja sisäänpäinkääntynyttä jurnuttajaa, joka osaa tarpeen tulla potkia ketä tahansa lättyyn.

Matkustaja 57:ssa Snipesin tielle ilmestyy ilkeästi virnistelevä tv-sarjojen satunnaiskasvo, Bruce Payne, joka antaa kerrankin elokuvan pahikselle todelliset ilkeät kasvot. Kylmän ja piinkovan terroristin mielessä ovat tietenkin omat, itsekkäät edut moraalittomien apureiden autellessa vieressä. Terroristeista kannattanee mainita erityisesti viiden tähden kissa, Elizabeth Hurley, jonka pehmoiset kasvot eivät tosin välttämättä sovi roolin vaatimaan rypistykseen armottomana terroristina. Myös toisessa naispääosassa oleva Alex Datcher on lentoemona melko suuri pettymys, eikä paljon paremmalle näyttelijälle kuin Tom Sizemorellekaan jää juurikaan tilaa omassa pienessä roolissaan.

Sen sijaan Snipes on pääroolissaan kohtalaisen uskottava tapaus: mies heittää genren vaatimaa mustaa huumoria sekä hakkaa ja potkii jokaisen vastustajan sata-nolla maahan. Meininki muistuttaa muutenkin tietyssä mielessä hyvin paljon Steven Seagalin Under Siegeä, jossa pahat pojat eivät kaihda mitään keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi. Tähän “Seagal-muottiin” sopii myös muilta näyttelijänlahjoiltaan huomattavasti vaatimattomampi Snipes, jonka maskuliininen uho ei jää vain sanoiksi.

Matkustaja 57 on Kevin Hooksin ohjaamana erittäin tyypillinen genrensä elokuva. Se on hyvin viihteellinen ja toiminnallinen paketti, jossa Jing ja Jang erottuvat toisistaan varsin selvästi. Kun jokerikorttejakaan ei pakasta jaeta, jää elokuva vielä varsin suoraviivaiseksi mätöksi, jonka lopputulos ei varmasti yllätä ketään. Kaikki onkin siis hyvin: muutama ihminen kuoli, mutta stressaavan ja kuolemanvaarallisen tilanteen jälkeen kaikki jaksavat helpottuneesti hymyillä; vain lopun “pakollinen” vihjaileva rakkauskohtaus jää osittain puuttumaan, eikä auringonlaskuunkaan taideta kävellä. Hyvää viihdettä tämä silti on: ei siitä mihinkään pääse.