Kiss Kiss Bang Bang

Olin oikeasti yllättynyt, kun havaitsin Tappavien aseiden luojan ja Rennynkin elokuvan käsikirjoittaneen Shane Blackin olevan ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla hämärän nimen omaavassa elokuvassa, Kiss Kiss Bang Bangissa. Ja mikäpä siinä ohjatessa, sillä Black oli saanut myös käsikirjoittamaansa elokuvaan ehkäpä sukupolvensa lahjakkaimman, mutta myös huumesekoiluistaan tunnetun, näyttelijän, Robert Downey Jr.:n sekä lievässä laskusuhdanteessa olevan Val Kilmerin. Muutenkin elokuvasta oli erikoisen nimen lisäksi lupa odottaa ainakin trailerin perusteella paljon, mutta niin kuin hyvin usein tälläisissä tapauksissa käy, traileri tarjoili elokuvasta vain parhaimmat palaset, eikä antanut elokuvan rikkonaisuudesta mitään viitteitä. Koin itseni elokuvan jälkeen miltei huijatuksi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se oli jo ylireagointia.

Rautainen ja kolkko totuus kuitenkin on, että odotin Kiss Kiss Bang Bangilta huomattavasti enemmän kuin pelkkää keskivertoa hosumista paikasta toiseen. Tosin elokuvan puutteita voi pistää surutta Blackin harteille, sillä kokonaisuuden kannalta Blackin noviisimaisuus paistaa esiin kuin Naantalin aurinko. Toisaalta Blackin rakentama tarinakin (tosin Brett Hallidayn romaanin pohjalta) on hyvin rikkonainen kokonaisuus, joka alkaa Downey Jr.:n kertojaäänen saattelemana, kuvaa edestakaisin kelaten ja muita “viileitä” että ärsyttäviä kikkoja käyttäen. Sen vuoksi elokuva tuntuu pitkistä kohtauksista huolimatta musiikkivideomaiselta rypistykseltä, joka alkaa jossain vaiheessa ahdistamaan.

Kiss Kiss Bang Bangin parhaimmat ja mehukkaimmat kohtaukset mahtuvat elokuvan alkupuoliskolle. Trailerissakin nähty kohtaus castingissa on eittämättä Downey Jr.:n loistavaa näytöstä ja totisimmankin katsojan suupielet vääntyvät väkisin ylöspäin. Muutamaa hetkeä myöhemmin nähtävä Downey Jr.:n ja kauniin Michelle Monaghanin kohtaaminen lämmittää sydäntä humoristisella ottellaan. Sen jälkeen elokuva onkin sitten oikeastaan pelkkää alamäkeä, jota satunnaiset -ja kieltämättä mainiot- mustalla huumorilla maustetut kohtaukset värittävät mainiosti.

Elokuvan vaisusta kokonaisilmeestä ei silti voi missään tapauksessa syyttää näyttelijöitä. Robert Downey Jr. todistaa jälleen kerran yleisölleen olevansa loistava näyttelijä, jonka roolihahmot muuttuvat eläviksi ja todellisiksi ihmisiksi. Wonder Boysin homo-kustantaja, NBK:n sekopää tv-toimittaja ja Ally McBealin hurmuri on siirtynyt vakuuttavasti pikkurikollisen rooliin, jota onni näyttää omalla sarkastisella tavallaan kerrankin potkivan. Downey Jr. onnistuukin tekemään hahmostaan niin sarkastisen hauskan kuin myös samalla tuskaisen ja harhautuneen sielun, joka ei tiedä, mitä elämässä pitäisi tehdä. Kun rinnalle vielä saadaa Downey Jr.:n hahmon, Harryn, täydellinen vastakohta, Homo-Perry (Val Kilmer), on mainion keskinäisen kemian omaava parivaljakko valmis. Pakkaa sekoittaa vielä Monaghanin eläväinen Harmony sekä monet muut mainiot sivuhahmot.

Silti -kaikesta huolimatta- elokuva on pettymys. Se ei ole missään nimessä äärettömän huono, mutta jää jonnekin keskiverron elokuvan tasolle. Ehkäpä kyse on vain ennakkoon liian suurista odotuksista, mutta tosiasia on, ettei ohjaaja Blackin ote elokuvasta ole raudanluja. Black antaa tarinan harhailla liian rikkonaisesti pitkin Los Angelesia, ikään kuin koko ajan miettien, että pitäisikö elokuvasta tehdä pelkkää mustaa huumoria, draamaa vai toimintaa. Tuloksena on tehosekoittimessa sekoitettu pirtelö, joka maistuu sokerin puutteen takia hieman happamalta muutamasta hyvästä naurusta huolimatta. Tappamisen ja kohelluksen yhdistelmä ei vain toimi vakavasta yrittämisestä huolimatta. Yritystä kyllä on suuntaan jos toiseenkin: koskettavin kohtaus lienee Downey Jr.:n maatessa sängyn alla ja seuratessa elämän sammuvan toisen silmistä pikkuhiljaa pois.