Underworld: Evolution

Toimivan ja synkähkön esikoiselokuvansa, Underworldin, jälkeen ohjaaja Len Wiseman avioitui Kate Beckinsalen kanssa, mutta nyt hän on palannut takaisin ohjaajan pallille Undeworldin jatko-osan myötä. Eikä tämä edes näytä riittävän Wisemanille, sillä seuraavan Die Hard -elokuvan jälkeen mies aikoo näköjään ohjata kolmannen Underworldin. Ja mikäpä siinä ohjatessa, sillä Underworld: Evolution on ihan kelpo jatko-osa: tosin omine puutteineen.

Totuuden nimessä on heti alkuun myönnettävä, että Underworld: Evolution on ensimmäistä osaa jonkin verran huonompi, eikä edes itseasiassa tuo aiheeseen oikeastaan mitään uutta: ihmissusia ja vampyyreita esiintyy elokuvassa jälleen kerran, pyssyt laulavat Hoosiannaa ja veri värjää miljöötä reippaissa turpajuhlissa, joissa mm. kaahataan rekalla ja räjäytetään laiva. Kaiken keskipisteessä on tietenkin erittäin kireissä ja tummanpuhuvissa goottikuteissa viihtyvä Selene (Kate Beckinsale), joka on ensimmäisen osan tiimellyksen jälkeen lähtenyt vampyyri-ihmissusi-hybridi Michaelin (Scott Speedman) kanssa karkumatkalle. Selenen perään ei tällä kertaa lähde ykkösosan semipahis Kraven (Shane Brolly), vaan siivetkin selkäänsä saanut über-vampyyri Marcus, jota monien elokuvien pienistä sivurooleista tuttu Tony Curran näyttelee. Sivuosissa nähdään lisäksi vilauksia edellisen osan onnistujasta, Bill Nighystä ja mukana hermoilee hetken aikaa tv-sarjojen työjuhta Steven Mackintosh sekä pitkän uran luonut veteraaninäyttelijä Derek Jacobi.

Underworld: Evolution on siitä harmittava elokuva, ettei se enää nojaa kovinkaan tukevasti taustatarinaansa, vaan kaikki peittyy ilkeiden irvistysten ja aseella osoittelun näennäiseksi sekasotkuksi. Viitteitä menneisyydestä käydään kyllä läpi ja Speedmanin ja Beckinsalen välille yritetään luoda lisää romanssia elokuvan kokonaisuuteen nähden turhan rakastelukohtauksen muodossa, mutta pohjimmiltaan elokuva on toimintaa puhtaimmillaan. Käsiä katkotaan, iskuja jaellaan niin nyrkein että potkuin ja luoteja ammutaan pelkästään pääpahikseen varmaan toista tuhatta osumaa. Välissä sitten vähän ähkitään, puhkutaan ja vuodatetaan pari suolaista kyyneltä. Musiikin pauhatessa muistetaan myös välillä luoda niin salaperäisiä kuin pelottaviakin katseita, sekä sanotaan pari yhdentekevää lausetta katsojan odottaessa seuraavaa tappelua. Myös vampyrismiin usein rinnastettu erotiikka on jälleen kerran muistettu parin alastoman mallin muodossa, joten elokuvan erilaiset osa-alueet lienevät ainakin Wisemanin mielestä kunnossa.

Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Kylmä (tarkoitan siis synkkä, tumma ja verinen) totuus kuitenkin on, että Underworld: Evolutionin kaltaisista elokuvista alkaa jo pikkuhiljaa olla ylitarjontaa. Jatko-osana elokuva tosin toimii suhteellisen hyvin ja muutenkin on genressään paljon parempi kuin vaikkapa Sommersin uskomattoman huono Van Helsing, mutta vastaavan kaltaisia hirviöitä ja muita örrimöykkyjä on nähty jo tarpeeksi. Kun toimintakin on vaijerien varassa leijailua, potkunyrkkeilyä ja ampumista (niinkuin toiminta yleensä on…), on Underworld: Evolutionin kohtalona jäädä joskin viihdyttäväksi, mutta silti keskinkertaiseksi elokuvaksi, jonka pystyy katsomaan läpi kohtalaisen kivuttomasti. Mutta siinä vaiheessa kun Beckinsale alkaa visuaalisesti kyllästyttämään ja Speedman irvistää sen sadannen kerran, alkaa katsojankin malja tulvia ylitse: liika on kuitenkin aina liikaa.