Evil Dead

Kun Sam Raimi oli viimeinkin saanut suostuteltua rahoittajat rahoittamaan ensimmäisen pitkän elokuvansa lyhytelokuva Within Woodsin avulla, oli aika tehdä eräänlaista kauhun historiaa kulttielokuvan muodossa. Siitä syntyi Evil Dead, jonka nimi kertoo elokuvien ja varsinkin kauhuelokuvien ystäville paljon itse elokuvasta kuin ohjaajastakin ilman Spider-Man -trilogian aiheuttamaa julkisuutta.

Pienellä budjetilla ja oikeasti hylätyllä mökillä kuvattu Evil Dead onkin pelottavan hyvä pala yksinkertaista sekä demonista kauhua, jonka muovailuvahalta näyttäviä erikoistehosteita ei voi olla huomaamatta. Paljon myöhemmin tehty Blair Witch Project:kin todisti, että pelkästään oksien katkomisella pimeässä metsässä saadaan aikaan pelottava ja ahdistava tunnelma. Evil Dead taas näyttää, että kaikesta ei tarvitse tehdä cgi-pelleilyä, vaan reipas huuto, sairas nauru ja hillitön määrä verta riittävät kyllä tunnelman pitämiseksi yllä.

Näyttelijätkin ovat Raimin remmissä nöyrästi mukana. Bruce Campbellin pääosarooli ei ole mitenkään puhdasta sattumaa -näyttelihän hän myös Evil Deadin esi-isä-elokuvassa Within Woodissa-, sillä mies on Raimin lukioaikainen ystävä. Eikä Campbell itse asiassa ole mitenkään hassumpi tapaus: hieman epäuskoisen ja ahdistuneen alun jälkeen mies yltyy sellaiseen väkivaltaan, missä ketään ei säästellä. Irtoraajat lentävät, haulikkokin laulaa ja nyrkit puhuvat karua kieltään, kun Campbell hakkaa demonin riivaamia ystäviään tosissaan. Mukana roikkuvat niin ikään Raimin lukioaikainen ystävä, Ellen Sandweiss, kuin myös monet muut amatöörinäyttelijät, jotka eivät oikeastaan ole jatkaneet uraansa Evil Deadin jälkeen. Se ei kuitenkaan menoa haittaa -oikeastaan päinvastoin-, sillä Raimi lataa ruudulle toinen toisensa perään haastavampia kohtauksia, jossa näyttelijöiden muodonmuutos on suhteellisen hurja: kasvotkin muuttuvat sellaiseksi kyntömaaksi, että maatalon isäntäkin olisi enemmän kuin tyytyväinen.

Parasta Evil Deadissa on kuitenkin sen selkeä ja karu tunnelma, jota ehkä hieman tahaton huumori maustaa. Pimeän ja suorastaan synkän metsän varjoista herätetään henkiin varsinainen tuomiopäivän peto, jota syksyisen metsän sumut suojelevat tehokkaasti. Matka ränsistyneelle mökille muuttuukin vanhan nauhan soidessa roolihahmoille ikäväksi ja monille varmasti pelottavaksi kokonaisuudeksi. Raimille täytyykin nostaa hattua onnistuneesta toteutuksesta: hyvin pienellä budjetilla kuvattu elokuva onnistuu olemaan lajityyppiinsä nähden taitavasti rakennettu elokuva siitäkin huolimatta, että elokuvan tarina tuntuu nykypäivänä hyvin yksinkertaiselta ja tavalliselta. Ylitsevuotava humaanius ja rationaalisuus pidätteleekin demonilta säästyneitä nuoria paikallaan kotvan liian kauan, mutta kyllähän ne alkukantaiset selviytymisvietit sieltä mielen perukoilta lopulta löytyvät.