elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

– Mä oon nähny tän elokuvan joskus. – Miten niin muka? – Kohta toi nainen laulaa "Que Sera, Sera"… Niinpä niin, ihanan Doris Dayn...

– Mä oon nähny tän elokuvan joskus.
– Miten niin muka?
– Kohta toi nainen laulaa "Que Sera, Sera"…

Niinpä niin, ihanan Doris Dayn laulaessa ilmoille hunajaisella äänellään ikimuistoisen kappaleen, Whatever Will Be, Will Be (Que Sera, Sera), on tunnelma Alfred Hitchcockin elokuvassa, Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much), lähes timanttinen. Sen jälkeen mennään valitettavasti suhteellisen loivaa alamäkeä loppuun asti, vaikka jännitystä riittää miltei jopa jaettavaksi. James Stewartin ja Doris Dayn tehdessä mainioita rooleja, on lineaarisesti ja sopivan pökkelösti etenevä elokuva tasapaksua jännittämistä aina loppumetreille saakka; milloin nerokkaisiin, milloin keskinkertaisiin kohtauksiin verhottuna. Silti katsojasta kiusallisinta on tunnelman, jota mm. Vertigossa riitti, osittainen puuttuminen.

Puitteet ovat kyllä kunnossa: mukavan keskiluokkaisen avioparin hetken mielijohteesta tekemä matka saa kuitenkin heti Jon (Doris Day) epäilykset heräämään. Miksi Daniel Gélinin näyttelemä Bernard kyselee liikaa kysymyksiä, eikä kerro mitään itsestään? James Stewartin näyttelemä, naiivisti ja jopa tyhmästi käyttäytyvä, tohtori Ben McKenna sen sijaan ei usko epäilyksiin, vaan antaa Bernardille mahdollisuuden. Seurauksena on murha ja ajojahti Lontooseen, missä väärässä paikassa kuultu tieto on kullan arvoinen. Intensiivisesti etenevä takaa-ajo kaikkein tärkeimmän puolesta saa Jon ja Benin lähes epätoivon partaalle, mutta tällä kertaa jännityksen mestari ei kertakaikkiaan saa kaikkea tunnelmasta irti. Day kyllä nyyhkyttää ja laulaa itsensä perinteisen 50-lukulaisen naisen saappaisiin lähtemättömästi ja Stewart nostelee hartioitaan siihen malliin, ettei tunteiden räjähdys ei ole kaukana.

Silti Big Bangia ei tule. Hitchcock rakentaa taitavasti tarinan ja kimurantin juonen, muttei edes käärmemäinen Bernard Miles saa puolipahiksen roolistaan tarpeeksi irti. Kirkon kellot kumisevat ja vaatteisiin käydään kiinni, mutta silti tosikkomainen ote leimaa muuten niin kontrasteiltaan kuin kuvaukseltaankin mielenkiintoista elokuvaa. Näyttelijätkin tekevät sen, minkä pystyvät, mutta edes Stewart ei pysty rimpuilemaan muotistaan irti: lopussa elokuva jääkin pelkän kirkaisun varaan, joka ei suinkaan ole katsojan kiekaisema. Onhan se kuitenkin selvää, että Hitchcock on jopa keskinkertaisimmillaan väkevä ohjaaja.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.