Mansikkapaikka

Vanhuus pelottaa. Ulkokuoren rypistyminen, karttuvat kilot ja sosiaalisen verkoston harveneminen ovat ensimmäisiä uhkakuvia, jotka ihminen ikänsä lisääntymiselle asettaa. Nykyhetken läsnäolo ei tunnu enää samalta. Alkaako ihminen tällöin elämään yhä enemmän menneissä vai ovatko muistot ja menneisyys vain tapa kartoittaa tätä hetkeä?

Näihin vanhuuden mukanaan tuomiin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Ingmar Bergmanin vuonna 1957 valmistunut ”Mansikkapaikka”. Kertoessaan Isak Borgin, vanhan ja liki erakoituneen tohtorin ikimuistoisesta automatkasta Lundin kaupunkiin, Bergman kykenee lämpimällä tavalla läpileikkaamaan vanhuuden perustematiikkaa ja muun muassa suhdetta nuoriin ja nuoruuteen. Tässä suhteessa elokuvan kantava voima onkin sen päätähti, Isak Borgin roolissa eri tunneskaaloja taitavasti tulkitseva Victor Sjöström.

Itsekin ohjaajana elokuvan alkuvuosikymmeninä kunnostautunut Sjöström antaa Isak Borgina yhden elokuvahistorian taidokkaimman ja koskettavimman henkilökuvan. Omiin oloihinsa vetäytyvä tohtori Borg saa kutsun Lundiin, jossa hänelle on määrä antaa kunnianosoitus lääketieteellisistä ansioista. Hän päättää periaatteellisena miehenä matkustaa autoteitse vastaanottamaan palkintoa. Seuraan lyöttäytyy myös Borgin miniä, kuvankauniin Ingrid Thulinin tulkitsema Marianne. Lapsuudenmuistojen virratessa läpi matkareitin, vastaan tulee paitsi elämäniloisia nuoria, myös vanhoja tuttavuuksia. Mitä lähemmäksi määränpäätä Borg pääsee, sitä lähempänä hän alkaa olla itseään. Mansikkapaikkaansa.

Eräänlaiseen ”roadmoviemaiseen” aihioon rakentuva ”Mansikkapaikka” on yhdistelmä unta ja todellisuutta; mystiikkaa ja tiukkaa realismia. Bergmanin taidokas leikki aikajanoilla on ihailtavan eheää ja hienovaraista. Siirtymät nykyhetkestä Borgin lapsuuteen on toteutettu jopa niin liikuttavalla lämmöllä, että omakohtaisuuden tunne taitaa vallata usean katsojan. Pienet eleet Sjöströmin jo rypistyneillä kasvoilla pystyvät kätkemään sisälleen latauksen lämpimiä muistoja tai kitkeriä vastoinkäymisiä.

Tärkein ”Mansikkapaikan” ansio on kuitenkin sen ihmisläheiseen muottiin kätketty ajatus ajasta, muistoista ja ikääntymisestä. Muistot, vaikkakin ovat, kuten Borgkin elokuvassa asian ilmaisee ”rauhoittumisvälineitä, mikäli on ollut surullinen tai vihainen”, myös suuntaa-antavia elämänkarttoja. Ikääntymisen mukanaan tuoma kokemus puolestaan osaa laittaa nuo muistot perspektiiviin ja muodostaa niistä ihmiselämää ja maailmaa luotaavia kokonaisuuksia. Juuri se yksinkertainen ja paljon puhuttu tekijä, joka erottaa nuoret vanhemmista. Viisaus.

Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikka” on paitsi tarina ikääntyvästä ihmisestä, myös oodi nuoruudelle ja ajalle. Se antaa katsojalleen paitsi elokuvallisilla tyylikeinoillaan, myös tärkeällä aihevalinnallaan paljon iloa ja ajattelemisen aihetta. Loppujen lopuksi, eikö meidän kaikkien tulisi nauttia joka hetkestä? Niin, että pääsemme taas pian muistelemaan noita hetkiä mansikkapaikkaamme.