elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Kuka pelastaisi lapset pelottavilta elokuvilta, jotka aiheuttavat liian nuorille katsojilleen painajaisia? Kuka uskaltaisi nousta moraalin barrikadeille ja viedä sanaa eteenpäin? Kenen on viime kädessä...

Kuka pelastaisi lapset pelottavilta elokuvilta, jotka aiheuttavat liian nuorille katsojilleen painajaisia? Kuka uskaltaisi nousta moraalin barrikadeille ja viedä sanaa eteenpäin? Kenen on viime kädessä vastuu, mitä lapsemme katselevat? Mihin tämä maailma on menossa tätä tahtia? Tuleeko lapsistamme ja nuoristamme tunteettomia, kieron moraalikäsityksen omaavia seksiä ja rahaa jalustalle nostavan yhteiskunnan kasvatteja vai järkeviä ihmisiä, jotka ymmärtävät tekojensa seuraukset?

“Opettajan havaintojen mukaan oppilaat eivät tunnu osaavan pitää väkivaltana sellaista kuvamateriaalia, jossa ei näytetä verta.”

Lapset oppivat asioita ällistyttävän nopeata tahtia. He oppivat ympäröivästä maailmasta niin tapoja ja moraalisiakin arvoja. Yhtenä opettajana toimii televisio, josta on tullut modernin ja sähköistyneen maailman ehkä tärkein lapsenvahti. Taikalaatikosta on tullut joka kotiin kuuluva itseisarvo, joka näyttää katsojalleen niin keksittyjä kuin todellisiakin tarinoita. Se näyttää romantisoitua tappamista, kiiltokuvamaista ja muovista sankaruutta, sekä pirullista “tosiasiaa”, missä paha saa palkkansa. Jopa V for Vendettan naamioitunut terroristi ja tappaja, V, sanoo “väkivallan synnyttävän joskus hyvääkin”. V on tietenkin fiktiivinen hahmo, mutta ala-asteikäisten leikkeihin juuri sopivan myyttinen antisankari, jota voi jollain tasolla jopa ihailla. Väkivalta aidossa maailmassa sattuu ja tuntuu, mutta tiedostavatko pienet katsojat sitä? Jos heidän mielestään väkivalta ei ole väkivaltaa ilman verta, niin mitä se sitten on? Leikkimielistä painiskelua kunnes toinen kuolee vaikkapa niskat murtuneena?

“Moni opettaja mainitsi, että oppilaat ovat muuttuneet varsin paljon muutaman vuoden sisällä. Oppilaista on tullut entistä levottomampia. Syyksi eräs opettaja arveli väkivaltaa pursuavien lastenohjelmien, kuten juuri Pokémonin ja Digimonin, tulon televisioon.”

Opettajat ovat toinen kaikumme lastemme nykytilasta heti vanhempien jälkeen. Jos he mainitsevat lapsiemme olevan entistä levottomampia, niin he luultavasti ovat oikeassa. Voidaankin perustellusti kysyä, pitäisikö meidän puuttua tarkemmin television sisältöön ja toimia suodattimena? Toiset sanoisivat sitä sensuuriksi, toiset terveeksi järjeksi, mutta tosiasia on, ettei vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa voida sensuroida kaikkea, sillä vastuu tässä kysymyksessä ei ole yhteiskunnalla, vaan vanhemmilla sekä elokuvien tai tv-sarjojen tuottajilla.

Kolossaalinen markkinointikoneisto tuuttaa pihalle McDonaldsiin oheislelut, bussipysäkeille kahden metrin korkuiset mainosjulisteet ja tv-uutisiin spotin, missä mainitaan ensimmäisten fanaatikkojen leiriytyneen elokuvateatterin ovien eteen soittamaan rumpuja, pelaamaan Magic the Gatheringeilla ja larppaamaan Potterin hengessä. Sankka nuorisojoukko (ja vanhemmat) jonottavat yötä myöten julkaistavaa kirjaa ja naistenlehtien runorikkaat balladit kertovat tuhkimotarinaa upporikkaasta kirjailijasta. Kuka voisi vastustaa vaikkapa Harry Potterin ja sen takana seisovan markkinakoneiston valtaa? Se tekee Potterista niin vastustamattoman houkutuksen, että lapset retkahtavat siihen kuin purkkatarroihin, joita kerättiin niihin aikoihin kun minä olin ala-asteella. Hyvä on, Potterit ovat monelle tärkeä asia, mutta täytyykö niitä kaikille vielä näyttää?

“Pelottavia elokuvia mainittiin 10-11–vuotiaiden kirjoituksissa yhteensä 13. Kolme paperia palautettiin tyhjänä ja kaksi oppilasta ilmoitti, että ei ollut nähnyt pelottavia elokuvia. Yksi oppilas ei muistanut pelottavan elokuvan nimeä ja yksi mainitsi pelänneensä kahta elokuvaa. Eniten pelottaneet elokuvat olivat Harry Potter ja Taru sormusten herrasta”

What the fuck. Jos kerran pelottavimpina elokuvina ala-astelaiset mainitsevat kyseiset elokuvat, niin miten ihmeessä, oi Luoja, miten ihmeessä Taru sormusten herrasta on K15 ja Harry Potterit K11? Kaksi yleismaailmalliselta kuvaltaan samanlaista elokuvaa, missä on jos jonkinlaista luolamönkijää, hirviötä, kuolemaa ja muita pelottavia asioita, joista moni ala-astelainen näkee jopa painajaisia. Ja miten ihmeessä 10-11-vuotiaat ovat ylipäänsä K15-elokuvan nähneet? Mutta puhuuko tässä taas rahan voima? Jos elokuva on kerran niin tuotteistettu kuin esimerkiksi Potterit ovat, niin on selvää, että suurin kohdeyleisö löytyy ala-aste-ikäisten parista. Ikärajojen määrittelijät ja rahakoneisto ovat ennenkin ottaneet yhteen, mutta kapitalistisessa maailmassa yleensä voittajasta ei jää epäilystä. Häviäjänä ei vain ole sattumoisin elokuvatarkastamo, vaan lapset, jotka kokevat alakanttiin ikärajoitetut elokuvat pelottaviksi painajaisten tuottajiksi.

“- Viidesluokkalainen poika mainitsi, että hän ja kaverinsa olivat katsoneet Manaaja-elokuvan, joka tuli televisiosta. Toinen heistä oli katsonut sen yhdessä vanhempiensa kanssa. Kyseinen oppilas oli herännyt seuraavana yönä painajaiseen.”

Niin, tässä elokuvassa tällekin lapselle taisi olla 360 astetta liikaa, eikä hän varmasti jää viimeiseksi.

Lähde:

Kursivoidulla olevat tekstit ovat seuraavasta julkaisusta:
Minna Mäkelä & Riitta Martsola
Valtion elokuvatarkastamon julkaisu nro 1
Kuvaohjelmien ikärajat ja lastensuojelu -Ala-asteiden oppilaiden näkemyksiä kriittisen katselun työpajassa

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.