Komisario Palmun erehdys

Kun televisiosta katselee Matti Kassilan ensimmäistä Komisario Palmu -elokuvaa, Komisario Palmun erehdys, ei voi muuta kuin nauttia. Mika Waltarin romaaniin perustuva elokuva on sellaista suomalaista elokuvaa, josta nykyelokuvissa ei oikein voi edes nauttia: hiostavaa tunnelmaa, mieletöntä näyttelijöiden karismaa ja osuvaa tarinaa täynnä oleva elokuva on sellainen, jolle oikeasti alkaa spontaanisti hymyillä. Joel Rinteen ja mm. Matti Raninin pistäessä parastaan oon koossa väkisinkin suomalaisten elokuvien Top-5:een menevä elokuva, jolle vastusta ei todellakaan löydy nykypäivän kaiken maailman Hymypojista ja muista “tosi makeista” perseilyistä, joiden funktio on toimia vain pikkutuhmana tirkistelynä tuoreelle Salatut Elämät -sukupolvelle.

Todellakin: Kassilan elokuvasta puuttuvat monet epämiellyttävä elementit: huonot näyttelijänsuoritukset, ennalta-arvattava tarina, katsojan aliarvioiminen ja kehno toteutus. Kun mukaan vielä isketään hieman Film Noir:mainen, terävä ja pimeitä nurkkia täynnä oleva miljöö, mehevä komediallinen anti ja jämäkkä murhatarina, on todellinen klassikko syntynyt.

Komisario Palmua näyttelevä Joel Rinnekin on täysillä mukana ja on roolihahmoineen kertakaikkisen lämpöinen hahmo: sikaria tuprutteleva ja alaisilleen hieman isällisesti äksyilevä pitkän linjan poliisimies on omiaan juuri tämänkaltaisissa paikoissa: kovistelemassa ihmisiä ja heristelemässä sormeaan suuntaan jos toiseenkin. Tiiheiden kulmakarvojen alta löytyykin terävä ja rempseä mieli, jolle sopii jopa nauraa. Naispääosissa olevat Elina Pohjanpää, Elina Salo, Aino Mantsas ja Saara Ranin tuovat oman stereotyyppisen suolansa soppaan mukavalla tavalla: on tomeruutta, on tätimäisyyttä, on dekkareille sopivaa itsekkyyttä ja tietenkin kirkassilmäistä viattomuutta, jota tietenkin murretaan sopivasti vienolla eroottisuudella. Kun mukana vielä tempoo ritallinen Matti Oravisto, energinen ja nuori Pentti Siimes sekä kertakaikkisen upeasti hovimestaria näyttelevä Leevi Kuuranne, on Niskasen käsissä paketti, joka ei tietenkään karkaa mihinkään. Hyvästi Suomi-elokuvien heinäladot, nyt on tapahtunut murha!

Muistan lapsuudestani, kuinka tapitin Komisario Palmu -elokuvia ja pidin niistä. Oli mukavaa huomata, etteivät hyvät muistot ja mielipiteet ole kadonneet mihinkään näiden pitkien vuosien aikana. Onkin helppo todeta Komisario Palmun erehdyksen olevan yksi parhaista Suomi-filmin elokuvista ja dekkarien saralla se lienee jopa paras. Waltarin, joka ei tietenkään ole mikään tusinakirjailija, tarinoihin pohjautuva elokuva on mukavasti muokkautunut filmille tavalla, jota ainakin katselija kiittelee. Virka-aikana on mukava syödä ja juoda pitkiä lounaita ja epäiltyjä kuulustella ahtaan kopin sijasta hulppeassa talossa sikari suussa samalla kun verkko murhaajan ympärillä punoutuu koko ajan tiukemmaksi. Samalla jännitys säilyy viimeisille minuuteille saakka. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, kaikki ovat nähneet tai kuulleet jotain epäilyttävää ja katsojan polla pistetään koetukselle. Kaikki tämä, verhot ikkunan edessä tunnelman saavuttamiseksi ja äänet tarpeeksi kovalla, 103 minuuttia klassikkoa ja täydellistä elokuvaa tekee kenen tahansa tyytyväiseksi. Eikös vaan?