Silent Hill

Videopeleistä tehdyillä elokuvilla ei ole mennyt koskaan oikein hyvin. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tehty Super Mario Bros. kalkkuna oli vain alkusoittoa sarjalle toinen toistaan enemmän tai vähemmän huonompia väännöksiä tunnetuista peleistä. Useita vuosia ja lukuisia Uwe Boll-elokuvia myöhemmin, ovat kaksi ammattilaista, Susien Klaanin ohjaaja Christophe Gans ja Pulp Fictionin käsikirjoittaja Roger Avary, päättäneet kokeilla taitojaan adaptionsa saralla. Tuloksena on yksityiskohtia vilisevä, visuaalisesti lumoava, mutta totaalisen ontto ja lapsellinen kokonaisuus.

Rosen ottotytär kärsii oudoista painajaisista ja unessakävelystä. Kun lääkkeet tai hoidot eivät tunnu tepsivän, päättää Rose viedä tyttärensä painajaisten lähteeseen; Silent Hilliin. Paikkaan josta tyttö houreissaan puhuu. Kaikki ei tietenkään paikan päällä mene kuten oli odotettu ja tyttö katoaa, jättäen Rosen yksin keskellä päättymätöntä painajaista. Samaan aikaan kun kaupungin ulkopuolelle jäänyt aviomies yrittää löytää häntä.

Ensimmäisen tunnin ajan on Silent Hill lähes yksi yhteen tehty sovitus samannimisestä kauhupelistä. Kuvakulmia myöten pelejä mukaileva kokonaisuus onnistuu jopa hetkittäin olemaan ahdistava. Kiitos Gansin unenomaisen ohjauksen ja pelien säveltäjän, Akira Yamaokan, mestarillisen musiikin. Pelin fanit saavat myös annoksena sisäpiirin viittauksia. Avaryn käsikirjoitus, epäloogisesta lähtökohdastaan huolimatta, toimii hyvin jonkin aikaa. Mutta jossain ensimmäisen tunnin jälkeen molemmat miehet menettävät otteensa hallitusti rakennettuun alkuasetelmaan. Silent Hill alkaa yllättäen tuntua vain Wes Craven-elokuvista karanneelta turistikohteelta, eikä edes peleistä nähty kävelevä painajainen, pyramid head, onnistu olemaan muuta kuin satunnainen uhka pirun ison veitsen kanssa. Tuntuu kuin Gans ja Avary olisivat kesken elokuvanteon antaneet ohjakset paljon heikoimmille tekijöille.

Näyttelijät ovat nimekkäitä ja päteviä. Mutta suoraansanoen yhdentekeviä. Puolivälissä käsiin hajoava käsikirjoitus ei anna yhdellekkään heistä mitään tähdellistä tekemistä ja varsinkin Sean Beanin hahmon funktio elokuvassa on yksi iso kysymysmerkki. Radha Mitchell on kyllä kaunista katseltavaa, mutta hänen kontolleen jää sanottavaksi mitä typerimpiä repliikkejä ja tehtäväksi mitä hölmömpiä tekoja. Kuin elokuva itsekkin, ovat kaikki näyttelijät kyllä kaunista katseltavaa, mutta täysin sisällöttömiä kokonaisuuksia joihin kyllästyy hyvin nopeasti.

Se mikä pelastaa Silent Hillin yhden tähden titteliltä, on sen erinomainen lavastus ja erikoistehosteet. Silent Hillin kaupunki on suoraan videopelistä ja kaupunkia piinaava ikuinen sumu on tunnelmallista. Kaupungin muuttuessa helvetin esikartanoa muistuttavaksi paikaksi, ovat tehostenikkarit päästäneet sairaat mielikuvituksensa valloilleen. Kuvat ovat hienoja ja tehosteet mielikuvituksellisia. Ongelmat tulevat vastaan siinä vaiheessa kun nämä hienot luomukset eivät oikeastaan tee yhtikäs mitään kiinnostavaa. Kunhan ovat erittäin komeita.

Silent Hill on täysin keskinkertainen elokuva. Hukattu mahdollisuus tehdä loistavasta pelistä tunnelmallinen ja piinaava kauhuelämys. Avaryn ja Gansin yritys muokata Silent Hillin yksinäisestä klaustrofobiasta ison luokan melodraamaksi ja noitavainoihin epäonnistuu totaalisesti. Elokuvan loppumetreille kasattu, ‘tästä oikeasti oli kyse’, hetki on katsojaa aliarvioivaa ja laiskaa käsikirjoittamista.

Yhteenveto
Nimekkäällä ja pätevällä tekijäryhmällä varustettua, umpityperää kauhistelua. Kaunis kuin sika pienenä, mutta niin tyhjää että pahaa tekee.