Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu

Kolme vuotta sitten tehtiin pohjatyötä elokuvahistorialle. Ted Elliot, Terry Rossio ja ohjaaja Gore Verbinski julkistivat maailmalle elokuvan jonka ei olisi koskaan pitänyt onnistua. Se perustui Disneyn huvipuistolaitteeseen, siinä oli Jerry Bruckheimer tuottajana, sekä siinä oli pääosassa Orlando Bloom. Moni ehti jo epäillä että Johnny Deppin kaltainen arvostettu näyttelijä oli mennyt ja myynyt sielunsa Hollywoodille. Mutta toisin kävi. Ensimmäinen Pirates of the Caribbean elokuva tienasi järjettömiä summia rahaa, pokasi oscar-ehdokkuuksia ja loi uuden vuosituhannen vastineen Indiana Jonesille ja Han Sololle, Kapteeni Jack Sparrow:n muodossa. Kolme vuotta myöhemmin, sama tiimi on palannut jatkamaan piraattien legendaa kahdella jatko-osalla.

Kuolleen miehen kirstu on hyvin paljolti verrattavissa Imperiumin Vastaiskuun. Sen rakennuspalikat juurtavat samoista eeppisistä mittasuhteista mistä Lucas aikoinaan ammensi oman suuren trilogiansa. Hyvän ja pahan taistelu levittyy nyt koko karibian ylle ja saavuttaa huimat mittasuhteet kun mukaan sekoitetaan myyttisiä merihirviöitä, kuoleman jälkeisiä kirouksia, petoksia ja rakkautta. Elokuva alkaa Kaksi Tornia-tyyliin, ilman mitään kertauksia ensimmäisestä elokuvasta, ohjaaja Verbinskyn luottaessa siihen että katsojat ovat nähneet ensimmäisen tarinan jo. Ei mikään turha odotus, sillä ensimmäisen Pirates elokuvan menestystarina jatkuu vieläkin. Kuolleen miehen kirstu tekee rohkean päätöksen ollessaan rohkeasti väliosa tarinaa, ilman konkreettista loppua tai alkua, mutta silti kertoen täyden tarinakaaren ennen lopputekstien rullaamista.

Tarina jatkuu juuri siitä mihin jäätiinkin. Jack Sparrow jatkaa elämäänsä vapaana merirosvona, samaan aikaan kun nuoripari Will ja Elizabeth ovat menossa naimisiin. Mutta kun Davy Jones ilmestyy vaatimaan Jackilta tämän sielua vanhojen velkojen summaksi, ajautuvat Will ja Elizabeth myös seikkailuun luihin Jackin toimesta.

Melkein kaksi ja puolituntiseen elokuvaan mahtuu paljon tavaraa, mutta kokonaisuus on silti hieman liian pitkä. Elokuvalla kestää hetki käynnistyä ja tuntuukin siltä että ensimmäinen puolituntinen on liiankin varovaista alkulämmittelyä, ennen kuin elokuva pistää vauhtivaihteen päälle sen ensimmäisen tunnin jälkeen. Jatkaen armotonta tykitystä lopputeksteihin asti sellaisella pieteellä että vasta elokuvan päätyttyä tajuaa vieläkin pidättävänsä hengitystään. Miekkoja kalistellaan, merihirviöitä paetaan, laivoja upotetaan ja siinä heitetään onnistunutta huumoria. Kuolleen miehen kirstu onnistuu säilyttämään saman hauskuuden mikä teki ensimmäisestä Piratesista niin muistettavan. Samalla tosin onnistuen nostamaan panoksia ja muodostamaan kokonaisuudesta huomattavasti synkemmän kuin ensimmäisestä osasta.

Tehosteet ovat loistavia. Ansioitunut ILM tehostefirma pistää parastaan ja se näkyy. Lavastesuunnittelija Rick Heinrichs ja tämän tiimi ovat päästäneet mielikuvituksensa valloilleen ja ovat onnistuneet luomaan mitä valloittavimpia nähtävyyksiä. Piratesin maaginen maailma herää henkiin täysin uskottavaksi kokonaisuudeksi, samalla tavalla kuin Peter Jacksonin mestarillinen Sormusten Herra trilogia aikoinaan. Erikoistehosteiden yhdistäminen puhtaalla ammattitaidolla toinen toistaan henkeäsalpaaviin maskeihin ja pukuihin jaksaa yllättää uudelleen ja uudelleen. Davy Jonesin miehistö, ryhmä mereneläviksi muuttuneita miehiä, ovat jokainen yksillöllisiä ja ilmeikkäitä ilmestyksiä. Toisin kuin ensimmäisen Piratesin ajoittaisen tönköt luurangot, ovat Jonesin miehistön jäsenet valovuosia näyttävämpiä ja edistyneempiä kokonaisuuksia. Mutta suurin aikaansaannos on Jones itse. Bill Nighyn henkiinherättämä merten paholainen on Faustilainen ilmestys, pelottava ja samaan aikaan sympaattinen otus, jonka näkeminen armottomilla vesillä on yhtä aikaa vavisuttavan upea että pelottava. Jones on tehosteiltaan sukua Klonkulle, täysin uskottava huijaus joka rikkoo virtuaalisen ja todellisuuden rajoja.

Tehosteistaan huolimatta on Kuolleen miehen kirstu näyttelijöidensä elokuva. Depp on täysin kotonaan hahmossaan joka tulee jäämään Indiana Jonesin ja Han Solon rinnalle elokuvahistoriaan. Hänen keikarointinsa saa elokuvan ‘aikuistumisen’ myötä myös uusia ulottuvuuksia jotka luovat entistä kiinnostavamman kuvan valtamerien suuresta merirosvosta. Keira Knightley on selvästi parantunut vuosien myötä myös. Hänen hahmonsa on tosin myös huomattavasti näkyvämpi kuin ensimmäisessä elokuvassa, antaen Knightleylle enemmän tilaa kehittää itseään elokuvan keston aikana. Pääkolmikon heikoin lenkki on edelleen pökkelöäkin pökkelömpi Orlando Bloom, joka saa maalin kuivumisenkin vaikuttamaan kiinnostavammalta kuin hänen seuraamisen. Sivuosissa näyttäytyvä Bill Nighy onnistuu melkein varastamaan elokuvan näyttävimmän suorituksen Deppiltä, mahtavalla Davy Jones hahmollaan. Jack Davenport on hyvä roolissaan joka jää harmillisen keskeneräiseksi.

Verbinskin kuvaus ja tarinankerronta on edelleen vahvaa. Tämä on selvästi hänen ‘Tähtien Sota’. Se suuri trilogia mistä hänet tullaan muistamaan. Kun Kuolleen miehen kirstu onnistuu karistelemaan alkukankeutensa pois päältään ja elokuva kunnolla ottaa tuulta purjeisiinsa, näyttää Verbsinki mikä on miehiään. Kokonaisuus ei kertaakaan vajoa lukuisten juonikuvioidensa alle, eikä elokuva kertaakaan tunnu tylsältä. Jos vielä alkua oltaisiin edes hitusen trimmattu, voitaisiin jo puhua täydestä viiden tähden elokuvasta. Mutta kun elokuvaa katsellessa on näin hauskaa, tuntuu vain pikkumaiselta valittaa. Kapteeni Jack on palannut, eikä sarjan päätösosa, World’s End, voisi tulla hetkeäkään liian aikaisin.

Yhteenveto
Piraatit valtaavat valkokankaan ryminällä ja samalla palauttavat uskon suuren luokan merirosvoelokuviin. Fantastista fantasiaa joka on täydellinen ponnahduslauta vuoden päästä nähtävälle päätöselokuvalle.