Hairdresser´s Husband

Anttilan kesä-alesta kolmella eurolla löytynyt, Patrice Leconten ohjaama sekä kriitikoiden ylistämä Hairdresser’s Husband (Mari de la coiffeuse) on suhteellisen viihdyttävää ja tunnepitoista katseltavaa. Se on taide-elokuva, jossa aitoa rakkautta pursuava tunteiden kynttilä palaa kirkkaasti lepattaen tavalla, joka ei jääne kenellekään epäselväksi. Elokuva kertookin tarinan pakkomielteisestä, mutta sähköisestä rakkaudesta vanhahkon Antoinen ja nuoren parturin, Mathilden välillä. Hairdresser’s Husband onkin väliin surullinen, lämmin ja väliin hauska elokuva, joka ei huku paatoksellisuuteen, vaan pikemminkin ratsastaa jopa liiankin näkyvällä sentimentaalisuudella. Kiinnostavia asiakkaita kun ravaa liikkeessä puolisen tusinaa, mutta silti tarina pyörii selkeästi vain kahden pääosan varassa.

Ja kohtuullisen hyvin pyöriikin: partureista kiksinsä saava ja sellaisen kanssa joskus avioitumaan aikova Antoine on veteraaninäyttelijän, Jean Rochefortin, käsissä melkoisen mielenkiintoista katseltavaa. Rochefortilta ei tosin voida odottaa mitään suuria tekoja, mutta Antoinesta kehittyy loppujenlopuksi liian ekstrovertti hahmo, jonka aivoituksista ei oikeastaan ota mitään selvää. Silti hauska, improvisoitu tanssi sekä rauhalliset silmät tuovat Rochefortilta roolin vaatimaa rauhallisuutta ja karismaa tähän muuten niin kontrastiseen elokuvaan. Naispääosan tähti, Anna Galiena, on taas jotain mahtavaa katseltavaa. Näyttelijättären tähtisilmät, uskomattoman valloittava hymy ja romanttisen hempeä sekä pirteä olemus pitävät katsojankin mukavasti hereillä. Rakkautta pilkehtivillä silmillä varustettu Galiena luokin Rochefortin kanssa maagisia, joskin jonkin verran irtonaisia, kohtauksia pitkin elokuvaa Amorin kaaren alla.

Mutta onko Hairdresser’s Husband maineensa veroinen elokuva? Valitettavasti se ei ole mikään yksinkertainen asia ratkottavaksi: Leconten elokuva sisältää kyllä kaikki hyvän elokuvan ainekset, mutta pääosin pienehköön parturiin sijoittuvat tapahtumat alkavat nopeasti huveta, eikä Galienan ja Rochefortin roolihahmoille jää riittävästi tilaa. Musiikki soi kyllä kauniisti ja rakkautta osoitetaan sekä fyysisesti kuin henkisestikin, mutta viimeinen terävyys jää puuttumaan ja viimein elokuvan henki katoaa jonnekin taka-alalle. Kaunis rakkauskin muuttuu näytelmätaiteen (tai oikeastaan taide-elokuvan) sääntöjen mukaan valitettavan traagiseksi, joka hämmentää ikävästi hyvin mukaan päässyttä katsojaa. Tuntuukin vilpittömästi siltä, että Leconten elokuvassa olisi jäänyt muutamat hiukset leikkaamatta ja kymmenet sanat sanomatta. Yritystä kyllä on, mutta siihen ei tiukasti rajattu tarina anna tilaa -valitettavasti.