Vallan piiri

Rikollisten kesken ei tunnetusti ole hirveästi kunniaa ollut, muttei sitä näytä tummasävyisen ja alakuloisen ranskalaisen rikosdraaman poliiseillakaan olevan. Kaksi ranskalaisen nykyelokuvan ehkä suurimmista nimistä, Daniel Auteuil ja Gérard Depardieu pistävät koko karismansa peliin jahdatessaan aseisiin ja ryöstöihin viehkoutunutta rikollisjengiä. Brigade de Recherche et d’Intervention (BRI) ja OCU:n välinen kilpailu ei tunne poliisien normaaleja moraalisia sääntöjä, vaan kunnian takia lakia sovelletaan omiin tarkoitusperiin sopivaksi. Seurauksena on entisen ystävyyden loppu ja kivikkoinen yhteentörmäys, jossa kunnianhimosta maksetaan aivan liian kova hinta. Olivier Marchalin ohjaama 36 Quai des Orfèvres (suomalaisittain Vallan piiri) onkin kuin onkin kova juttu.

Marchalin elokuva ei voisi saada mainiota tarinaansa tukemaan parempia näyttelijöitä. BRI:n pomoa, Léo Vrinksia, näyttelevä Auteuil on elämää nähneillä ja persoonallisilla kasvoillaan rautaa. Muutenkin Vrinks on ristiriitainen hahmo: katsojasta tuntuu, että mies haluaisi lopettaa poliisin hommat koska tahansa ja olevansa kyllästynyt poliisin ammattiin, mutta silti jokin näkymätön voima vetää miestä kiilloitettua kunniaa kohti. Omantunnon soimatessa jokainen tekee omat ratkaisunsa, jotka muistuttavat itsesyytöstä menetetystä ystävyydestä. Depardieun näyttelemä Klein on sen sijaan Vrinksin vastakohta: hieman viinaan menevä, ystävänsä menettänyt ja katkeroitunut Klein ei löydä elämästään mitään muuta tarkoitusta kuin työn. Kunnioitusta ei voi työtovereiltakaan saada, mutta valtaa sentään on mahdollista saada. Se ajaakin Kleinin Depardieun näyttelemä tilaan, jossa mies on jäädyttänyt sydämensä. Kulmien alta mulkoillessa Klein ei kadu mitään, ehkä vain menetettyä ystävyyttä.

Elokuva ei roiku edes kahden karismaattisen miespääosan varassa. Sivuosissa näyttelevät näyttelijät ovat yhtä hyviä: Eddyä näyttelevä Daniel Duval on persoonallinen sekä sopivan rosoinen kaveri Auteuilin Vrinksille ja Francis Renaudin sumuisen surulliset silmät omiaan herättämään katkeria tunteita. Kun mukaan lasketaan vielä hieman jäykkä André Dussollier ja hieman vakavampaa elokuvaa vaihteeksi tekevä Valeria Golino, on valtavan hieno roolitus likimain purkissa.

36 Quai des Orfèvres on erinomainen elokuva. Sen tarina on hyvä, näyttelijänsuoritukset loistavia sekä toteutus upea. Voin vain kuvitella, miten elokuva olisi sössitty harmaaseen massaan Hollywoodin tuotannoissa, joissa päärooli annetaan toiminnalle. Ranskalaisten tekemänä ammuskelu sen sijaan jää taustalle, sillä päällimmäisenä olevat henkilökemiat tuntuvat yksinkertaisesti paljon moniulotteisimmilta kuin perinteisesti. Miljöön heittäessä pitkiä varjoja katujen kulmiin ja näyttelijöiden ottaessa yhteen enemmänkin ilmeillään ja eleillään on kasassa mukaansa imaiseva tarina kunnianhimosta, jolla on ahneuden tapaan perinteisesti paskainen loppu. Kivikovista miehistä ei sentään ihan kyyneliä lähde irti, vaikka sen luulisi tapahtuvan milloin tahansa. Tunteikkaan ja tarinaa täydentävän musiikin soidessa tunnelma on silti kaikesta huolimatta katossa: vajaa kaksituntinen menee kuin siivillä.