elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Pedro Almodóvar on ollut jo kolmattakymmenettä vuotta lahja espanjalaiselle ja eurooppalaiselle elokuvalle. Hänen elokuvansa ovat ainakin minulle olleet aina tyyliltään hyvinkin samankaltaisia: alkukantaisiin tunteisiin...

Pedro Almodóvar on ollut jo kolmattakymmenettä vuotta lahja espanjalaiselle ja eurooppalaiselle elokuvalle. Hänen elokuvansa ovat ainakin minulle olleet aina tyyliltään hyvinkin samankaltaisia: alkukantaisiin tunteisiin vetoavia, aistikkaita, eroottisia ja välillä jopa nerokkaita elokuvia, joiden kantavina voimina ovat olleet yleensä rooliinsa täydellisesti eläytyvät, intohimoiset, näyttelijät sekä toimiva tarina, joka kietoo elokuvasta toiseen katsojansa pikkusormensa ympärille. Juuri tämän vuoksi en ollut liiemmin yllättynyt Matadorin hyvyydestä (onhan ohjaaja tästäkin elokuvasta palkittu) vaan pikemmin siitä kaikesta väkivaltaisuudesta, joka toi Almodóvarin elokuvaan täysin uudenlaisen aspektin muiden näkökulmien rinnalle.

Näennäisestihän Matador on oikeasti hyvinkin hillitty, mutta siitä irrottautuvat väkisin esiin väkivaltaiset saarekkeet, jotka tekevät elokuvaan hieman alakuloisen sävyn. Kuoleman ja väkivallan värittämissä tunnelmissa hiivitään kädet taskussa kohti finaalissa häämöttävää omaperäistä rakkaudenosoitusta lähinnä Nacho Martínezin näyttelemän Diegon, eläköityneen härkätaistelijan, ja Assumpta Sernan näyttelemän asianajajan, Marian, jalanjäljissä. Molemmat kun sattuvat nauttimaan tappamisesta ja jossain vaiheessa terävien hiusneulojen ja kylmien sormien on aika kohdata Antonio Banderaksen näyttelemän Angelin tahattomalla avustuksella. Tunnelma on välillä kuin Verhoevenin Basic Instinctistä -kuusi vuotta ennen kuin jäinen piikki jätti veriset jäljet lakanaan.

Eikä seksin, kuoleman ja draaman kyllästämästä elokuvasta todellakaan tunnelmaa puutu: Almodóvar taikoo televisioon ihmissuhdedraaman, jossa mielessä vellovat kielletyt fantasiat kohtaavat todellisuuden. Miltei absurdeiksi venyvät tapahtumat vain täydentävät ohjaajan pehmeää, mutta samalla isällistä otetta: langat pysyvät käsissä lopputeksteihin asti, eikä elokuva notkahda oikeastaan kertaakaan. Näyttelijöistäkin otetaan oikeasti jälleen kaikki irti: Martinéz on jäyhä ja jämäkkä sekä kunnioitettu matador, jonka sisällä kuitenkin polttelevat omat mielihalut ja Serna salaperäinen, jollain tavalla odottamaton femme fatale, jonka ilmestyminen tarkoittaa miltei lopun alkua.

Matador on omalla tavallaan värikäs elokuva: se on väliin leikkisä, mustaa huumoria viljelevä teos, välillä alakuloisen kyyninen ja harmaa tapaus, joka yhdistelee realismia ja surrealismia keskenään oudon tasapainottavalla tavalla. Silti se on samalla sitä perinteistä Almodóvaria, jota on totuttu näkemään jo vuosia ellei jopa vuosikymmeniä: samaa intohimoa, samaa rakkautta ja samaa tunnetta, joita Hollywoodin keinotekoisuudelle kyllästynyt katsoja elokuvista etsii.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.