elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Tuntuuko koskaan siltä että välillä elokuvat jäävät liikaa kohunsa varjoon? Da Vinci-Koodi on juuri niitä elokuvia. Cannesin hihittely kuuluu tänne asti. Amerikan kriitikot ovat...

Tuntuuko koskaan siltä että välillä elokuvat jäävät liikaa kohunsa varjoon? Da Vinci-Koodi on juuri niitä elokuvia. Cannesin hihittely kuuluu tänne asti. Amerikan kriitikot ovat jo aloittaneet elokuvan lyttäämisen. Eikä tämän viikon pressinäytöksen perusteella asiat tule paranemaan suomessakaan. Näyttää siltä että tästäkin seuraa tahtojen taisto, tyypillinen juupas-eipäs väittely, elokuvan laadukkuudesta.

Teoriassahan Ron Howardilla ja käsikirjoittaja Akiva Goldsmanilla oli mahdoton tehtävä edessään. Kun mitä tahansa kirjaa – jopa Brownin filmaattista teosta – lähdetään kääntämään elokuvan muotoon, on varmuus että läheskään kaikkia ei voi miellyttää. Kun aiheena on vielä nykyään niin keskeinen aihe uskonnosta ja varsinkin uskontojen valheista, voi jo kuulla konservatiivien ja ääri-uskovaisten teroittavan aseitaan.

Tästä kaikesta viis veisaamatta, elokuva on hyvä. Sanotaan se nyt suoraan että päästään sen yli. Minä pidin siitä ihan täysin, puhtaasti viihdyttävänä jännityselokuvana, fiktiona ja spekulointina, ei faktana saatika dokumenttina. Se ei ole täydellinen, eikä se ole mikään elokuvantekoa mullistava suurteos, mutta kesäelokuvien saralla se on ehdotonta kärkeä siinä laajassa kategoriassa elokuvia, mitä Hollywoodista on pukattu näytille viimeisen parin vuoden aikana. Liikaa on alettu valittamaan elokuvan juonen käänteistä ja rynnäkkökiväärimäisestä kerronasta, unohtaen että nämä asiat olivat jo olemassa kirjassa. Niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Jos ei pysty katsomaan elokuvaa jossa puhutaan salaliitoista, Jeesuksen kuolemattomuuden totuudesta tai kirkon kertomista valheista vakavalla naamalla, on varmaankin ihan järkevää jättää elokuva väliin. Jos taas ei edes kirjaa ole vaivautunut lukemaan, tai ohitti koko tapauksen tarinan perusteella, on turha katsoa elokuvaa, koska mitään olennaista ei ole muutettu. Tarina on ja pysyy.

Media hössötyksen jäljiltä ei varmaankaan ole kovinkaan monta ihmistä joka ei tietäisi edes perusteita Brownin romaanin tarinasta. Louvressa tapahtuu selittämätön murha, jonka seurauksena historian ja symbolien tutkija, Robert Langdon, ajautuu mukaan suurimpaan salaliittoon mitä on ihmiskunnan historiassa nähty.

Pelkistetysti sanottuna on elokuva, romaanin lailla, kuin yksi pitkä takaa-ajo. Samalla tavalla kuin Isku Mogadishuun oli kuin yksi pitkä toimintakohtaus. Heti toiminnan keskeltä alkava tarina käynnistää rattaansa pyörimisen muutamien ensi minuuttien aikana, ja kerää vauhtia niin nopeasti, että hetkessä se jyrää eteenpäin tankkerin lailla. Samalla elokuva uhraa sen vähänkin hienovaraisuuden rippeen mitä kirjassa nähtiin, ja tyytyy moukaroimaan katsojaa paikoitellen alleviivaavalla juonenkuljetuksellaan. Se on kaksiteräinen miekka, joko siitä pitää tai sitä vihaa, ja juuri siitä syystä Da Vinci Koodia tulee jakamaan yleisönsä jyrkästi kahtia. Ne jotka pystyivät pääsemään ylitse Brownin paikoitellen liiankin johdattelevasta tekstistä ja puhtaasta ekspositiosta koostuvista kohtauksista, pystyvät tekemään saman Howardin elokuvan kanssa. Ne taas, jotka jo kirjaa lukiessa kokivat teoksen turhaksi lentokenttäpokkariksi, eivät tule kokemaan uutta valaistumista elokuvaa katsoessa.

Erikoista kyllä, minulle elokuva oli juuri parhaimmillaan niissä kohdissa kun hahmot puhuivat pelkästään. Kirjasta tuttu kohtaus missä Ian Mckellenin hahmo, Teabing, esittäytyy, on hoidettu elokuvassa lähestulkoon yksi yhteen esikuvansa kanssa, mutta pienellä erolla. Howardin ja käsikirjoittaja Goldsmanin päätös värittää keskustelut visuaalisilla kikoilla toimii erinomaisesti. Kun Teabing puhuu ristiretkien sodasta, Howard näyttää kyseessä olevat ristiretket katsojille freskomaisina maalauksina ja upeasti toteutettuina kokonaisuuksina. Kirjasta tutut lukuisat kohtaukset jotka juuri perustuivat siihen, että lukija täyttää mielessään tyhjät kohdat, on rakennettu kankaalle sillä mitä Howard näki teosta lukiessaan, luoden elävämmän kokonaisuuden joka antaa alkuperäismateriaalille tilaa hengittää. Elokuvan kaunein kohtaus nähdään pienessä hetkessä missä Hans Zimmerin melankolisen kaunis musiikki kohtaa Ian McKellenin loistavat näyttelijänlahjat. Tunnelma pysyy huipussaan ja kerronta samalla eheänä. Da Vincistä huokuu tekemisen ilo, jonka ansiosta jopa mielettömimmät teoriat ja salaliitot kuulostavat täysin uskottavilta.

Kirjailijana Brownilla tosin oli yksi suuri heikkous; hän jätti hahmonsa harmillisen tyhjiksi, ja se tuntuu periytyneen elokuvaan. Päähenkilönä on Langdonin hahmo turhankin yksiulotteinen keski-ikäinen Indiana Jones. Kirjassa samoin olivat muut hahmot yksipuolisia tarinan edistäjiä. Elokuva onneksi onnistuu kuitenkin välttämään suurimmat sudenkuopat ja onnistuu kehittämään suurimalle osalle hahmoista toimivat tarinankaaret. Varsinkin Mckellen puhaltaa hahmoonsa aitoa tunnetta ja pontevuutta, mikä puolestaan puhaltaa pökköä elokuvan tulipunaisena hehkuvaan pesään ja nostattaa kierroksia entisestään. Mckellenin lahja saada triviaaleinkin asia kuulostamaan tärkeimmältä asialta historiassa, on elokuvassa hyvässä käytössä. Harmillisesti elokuva jättää samalla Audrey Tautoun ja Jean Renon hahmot kylmiksi, ja varsinkin Tautousta muodostuu enemmänkin katsojien johdattelija kaiken keskellä, aina välillä muistaen kysyä viisaammilta päähenkilöiltä mitä mikäkin asia tarkoittaa. Renolla vaikuttaa olevan hauskaa kovistelun ohella, mutta elokuva hukkaa hänen hahmonsa jonnekkin toisen näytöksen perukoille, vain myöhemmin noukkiakseen hänet jälleen mukaan uudestaan loppua varten. Paul Bettany tekee hyvää työtä, mutta yksi kirjan karsituista osapuolista aiheuttaa hänen hahmolleen turhankin paljon hallaa, ja jättää hänet yllättäen elokuvan yksiulotteisimmaksi hahmoksi – vaikka kirjassa hän oli ehkä monipuolisin!

Pienten vikojensa kanssakin, elokuva silti toimii. Eniten ehkä siksi että, kuten esikuvansakin, se on hyvin rakennettu ja toteutettu viihdepaketti jonka kanssa aika kuluu kuin siivillä. Se ei tule jäämään, aihevalintansa ohella, mihinkään historiankirjoihin, mutta tarjoaa silti säväyttävää jännitystä ja spekuloivaa historiaa asiasta kiinnostuneille. Nopeatempoinen, viihdyttävä, jännittävä ja keskustelua herättävä. Elokuvan ystäville siinä on tarpeeksi upeita kamera-ajoja ja teknistä osaamista ollakseen kiinnostava pitkän kestonsa ajan. Myös Hans Zimmerin soundtrack on korvia hivelevän kaunis ja näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka hahmot pettäisivätkin ajoittain alta. Elokuva ei kertaakaan tunnu pakotetulta tai tekemällä tehdyltä. Kirjan faneille taas on luvassa hyvä sisarteos tutulle lähteelle, ja jokaisen sisällä asuva pieni salaliittoteoristi tulee hyppimään ilosta.

Yhteenveto:
Melkein täydellinen kirjan filmatisointi. Erinomaisesti rakennettu kokonaisuus toimii kaikin tavoin hienosti, eikä kertaakaan tunnu puuduttavalta.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.