elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Väitän, että Krzysztof Kieslowskin elokuvien ja varsinkin Väri-trilogian katsomiseen tarvitaan tietynlainen mentaliteetti. Siinä missä ohjaajan viimeiseksi jäänyt elokuva Kolme väriä: Punainen sekoitti katselijansa pollan...

Väitän, että Krzysztof Kieslowskin elokuvien ja varsinkin Väri-trilogian katsomiseen tarvitaan tietynlainen mentaliteetti. Siinä missä ohjaajan viimeiseksi jäänyt elokuva Kolme väriä: Punainen sekoitti katselijansa pollan positiivisella ja punaiseen verhotulla tavalla, tuo trilogian keskimmäinen osa, Valkoinen, selkeyttä, rosoista kauneutta, vihaa, huumoria ja jälleen kerran upean tarinan, jonka parissa puolitoistatuntinen menee kuin siivillä. Tällä kertaa ohjaajanero tarjoilee katsojalleen mustaa huumoria sisältävän tarinan puolalaisesta siirtolaisesta, Karol Karolista (Zbigniew Zamachowski), jonka ranskalaiskaunotar Dominique (Julie Delpy) jättää heti elokuvan alussa kuin nallin kalliolle tämän impotentti-ongelmien takia. Seuraa surullista itsesäälissä rypemistä, kun kovaonninen Karol kiertelee Pariisin katuja. Miehen elämänsuunta kuitenkin muuttuu viimeisen puhelinsoiton voihkeeseen ja päättäväisesti hankittuun kahden frangin kolikkoon. Seuraa aallonharja, uusi aika, joka huipentuu huikean upeaan loppuun.

Ennen loppua nähdään kuitenkin arjen korutonta, pelkistettyä ja realistista, kauneutta sekä loistavaa näyttelemistä. Zamachowskin näyttelemässä Karolissa yhdistyvät normaalin miehen monet piirteet jo niin kontrastisesti, että vähemmästäkin nousee tukka pystyyn. Rooli tavallisesta arjen sateen piiskaamasta miehestä toiseen äärilaitaan on vaikea kelle tahansa näyttelijälle, mutta Zamachowskin hieman surumieliselle otteelle ei voi olla muuta kuin taputtamatta. Mies taipuu ja kypsyy Kieslowskin ohjauksessa katsojan säälimästä parasta kylmähermoiseen ja suunnitelmalliseen mieheen hienosti. Tarinaa tasaa Janusz Gajosin näyttelemä Mikolaj, joka toimii elokuvaa rauhoittavana lenkkinä Karolin mielen myllerryksessä. Julie Delpylle puolestaan jää se kuuluisa kohtalokkaan naisen rooli: varmasti jokaisen mieskatsojan vihaama Dominique on silti oudon monitahoinen, mystinenkin, nainen. Rakastaa vai ei rakasta… kas siinä niin Karolin kuin katsojankin pulma, jonka on tarkoituskin jäädä arvoitukseksi. Eivät edes silmät, sielun peilit, paljasta mitään Delpyn näyttelemästä arvoituksellisesta roolista saatika naisen ajatuksista.

On silti selvää, että Valkoinen on väri-trilogian selvästi "kevein" osa. Osittain raskasta ja samettista Punaista ennen tehty elokuva on voitto mustalle huumorille, jota Valkoinen kattavasti viljelee. Nauramatta ei voi olla niin Karolin kehnolle onnelle kuin alun oikeustalon rappusilla tapahtuvalle kohtaukselle, jossa valkoiset, rauhaa symboloivat, kyyhkyset ulostavat Karolin takille. Silti elokuva sisältää oudon arkisen teeman, mutta jotenkin abstraktin näkökulman, josta ei helpolla ota kiinni. Kieslowskin lahjat kuitenkin piilevät väkevässä tarinassa, jonka sitovat yhteen täydellisesti muottiin istuvat ihmiset. Lisäksi ohjaajan kyky käsitellä asioita enemmänkin tunteen kuin järjen kautta viehättää väkisinkin tälläistä taivaanrannan maalaria. Elokuva onkin kuin yhtä hetkessä elämistä, jossa tapahtuvat asiat tuntuvat oikeilta. Katsojalle jääkin käteen eräänlainen pysäyttävän tunteen tuoma euforia, jonka lähteitä voi lähteä kaivelemaan mielensä sopukoilta ja tietenkin itse elokuvasta.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.