Immortal (ad vitam)

Enki Bilal: Jugoslaviassa syntynyt, myöhemmin Ranskaan ja Pariisiin muuttanut, sarjakuvataiteilija, elokuvaohjaaja ja lavastaja on pysäyttänyt minut sarjakuvillaan useasti. Minulle Bilal on sarjakuvan alueella nero, jonka Nikopol-trilogia oli yhtä sarjakuvan riemujuhlaa aina taitavasta piirrosjäljestä jälkiä jättävään tarinaansa saakka. Sitä jatkanut Hirviön uni ja 32. Joulukuuta olivat myös yksiä parhaimmista koskaan lukemistani sarjakuvista. Senpä takia melkein hyppäsin housuistani, kun katselin Immortelin traileria netistä joskus kauan aikaa sitten. Myöhemmin, videovuokraamoon astuttuani, sydän taisi jättää pari lyöntiä väliin, kun näin elokuvan hyllyssä. Silloin vain yksi ajatus velloi mielessäni: tuo elokuva on pakko katsoa.

Immortel perustuu kahteen Nikopol-trilogian sarjakuvaan, Jumalattomaan näytelmään ja Unien vankilaan joskin olin näkevinäni elokuvassa viitteitä myös trilogian kolmannesta osasta, Kylmästä päiväntasaajasta. Tapahtumapaikkana on osuvasti tulevaisuus ja New York, josta on tullut pimeä ja kolkko paikka elää. Korporativismin jyllätessä ja ihmisten parannellessa omia ruumiinosiaan astuu esiin Horus, kaupungin ylle ilmestyneen pyramidin asukki ja egyptiläinen jumala, jolla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä. Kun Horuksen salaperäiseen missioon ja elokuvan tarinaan sekoitetaan mukaan vielä sinitukkainen mutantti Jill (upea Linda Hardy) ja vankilasta vapautunut Nikopol (uskottava Thomas Kretschmann), on koruttoman upea paketti kasassa, jonka tunnelataus on oudon sähköinen ja syvälle uurtava.

Muutenkin elokuva on luonnollisesti uskollinen sarjakuvalle niin tarinaltaan kuin ehkä hieman yllättävästi toteutukseltaankin. Immortel on nimittäin kuvattu Sin Cityn tapaan sinistä taustaa vasten ja voi pojat: tyyli näyttää toimivan täydellisesti. Muutenkin tahallaan tietokonehahmoilta näyttävät, itse asiassa hyvikin sarjakuvamaiset, lukuisat sivuhahmot ja animoidut kulkuvälineet ja taustat toimivat uskomattoman hyvin tähän tunnelmalliseen elokuvaan. Vain jukuripäisemmät, sarjakuvaa ymmärtämättömät, ihmiset saattavat pitää Immortelia ulkoasultaan tökerönä elokuvana, vaikkei näin asian laita tietenkään ole. Immortel onkin yksi pioneereista, joka vain tekee tietä hyvälle sarjakuvalle… Ja millä tavalla.

Immortel on oudon rentouttava kokemus siitäkin huolimatta, että elokuva sisältää jonkin verran niin toiminnallisia kuin kauhuunkiin viittaavia elementtejä. Linda Hyden tuijotellessa lasisin silmin jonnekin kaukaisuuteen ja Thomas Kretschmannin koettaessa avata ihastuksensa ja rakkautensa solmuja on katsojankin päätettävä omistavaisuutensa taso: heittäytyäkö täysillä elokuvaan mukaan vai tyytyäkö vain seuraamaan sivusta. Ranskalaista, ennakkoluulotonta, elokuva-antia ja Bilalin ehtymätöntä intoa ja taitoa täynnä oleva Immortel onkin kuin suuri, rauhallinen, uni, josta on vaikea päästä irti ilman loppuratkaisua, joka häämöttää utuisessa horisontissa itsekeskeisyyden ja narsismin ei-kenenkään-maalla, suojaisessa paikassa kuin viaton rakkaus itse.