The Proposition

Erämaassa puhaltaa tuuli pitkin tyhjiä tasankoja. Täysikuu valaisee maan pintaa ja taivas on tähtien merta. Yksinäinen ratsastaja juo viinaa hevosensa selässä, matkalla ei minnekkään. Ruumiiton ääni kuiskaa, "milloin, kysyi kuu tähdiltä". Ratsastaja pitää katseen maassa ja nostaa juomapullonsa huulilleen.

Sanojen mestarin, lyyrisen kerronan virtuoosin, Nick Caven käsikirjoittama Proposition on mestariteos. Sanon sen suoraan ja päin kenen tahansa kasvoja. Petollisen yksinkertaisiin raameihin mahdutettu tarina on kollaasi sanoinkuvaamattoman kaunista, ja rujoa, tarinaa miehistä, veljistä, vaimoista ja kostosta Australian autiomaassa. Caven ainutlaatuinen lahja käsitellä sanoja ja dialogia lumoaa katsojansa ensi hetkiltä asti vavisuttavalla kerronnalla ja kohtauksilla. Oli se sitten tähtimeren alla, tai kylmässä vankityrmässä, Caven pettämätön tyylitaju tarinankerronasta pitää ja pysyy.

Guy Pearce on keskimmäinen veli kolmesta. Hänen vammainen veljensä tullaan teloittamaan jouluaattona, mutta vain jos Guy Pearce ei tapa vanhempaa veljeään, brutaalia hirviötä Arthuria. Australian paahtavan auringon alla kuitenkin oikea kääntyy vääräksi, uskomukset kaatavat miehet hautoihinsa, ja asiat saavuttavat eeppiset mittasuhteet tragedialtaan.

Olisi väärin kutsua näyttelijöiden työtä miksikään muuksi kuin mahtavaksi. Danny Huston on virtuoosimainen vanhempana Arthur veljenä, pelottavana ja samalla karismaattisena psykopaattina jonka rakkaus maata ja taivasta kohtaan on koskettavaa. Guy Pearcen melkein sanaton rooli kulkee vahvan näyttelijän eleissä ja teoissa, jotka aina puhuvat puolestaan. Ray Winstone ja Emily Watson ottavat katsojasta kiinni eivätkä päästä irti ennen loppua. Winstonen surumielistä lainjakajaa on vaikea vihata. Hänen ja hänen vaimonsa yhteistä tuskaa voi melkein käsin kosketella, ja Watsonin sävähdyttävä suoritus on riipaiseva.

Rankan tarinan Kaurismäkimäinen, dialogia vailla, oleva kerronta nojaa teatterista tuttujen näyttelijöiden harteilla. Shakespearmäistä tragediaa tulviva balladi erämaasta kerrotaan eleissä ja katseissa. Dialogi on hahmon hymy, nyökkäys, tai kyynel. Vain John Hurtin esittämä palkkionmetsästäjä puhuu, mutta vain Nick Caven kaltaiselle kirjoittajalle ominaista verbaalista hunajaa.

John Hillcoat maalaa Caven tarinan kankaalle kuin elokuvan Michaelangelo. Freskona toimiva Australia on sydäntäsärkevän kaunis ja yö on kuin tuhannen timantin valaisema. Teatraalinen tarina jyskyttää junan lailla eteenpäin, eikä kertaakaan karkaa hänen käsistään, ja jokainen hetki on kuin osa kaunista sinfoniaa, tragediaa kolmessa osassa. Vuoden 1988 "Ghosts of the Civil Dead" (jonka Cave myös kirjoitti), oli vasta alkusoittoa Hillcoatin mestariteokselle.

Kun Propositionia katsoo, tuntuu kuin katsoisi kuvitettua Caven laulua, kahden neron yhteistyö luo kokonaisuuden jossa juuri Caven laulut ja Hillcoatin visuaalinen silmä yhdistyvät. Kolonisaation varjossa elävä Australia on heidän samettinen verhonsa jolle verinen odysseia lopulta maalautuu. Sysimustan huumorin siivittämiä hetkiäkin riittää, ja on suorastaan vaivaannuttavaa katsoa Brittiläistä pariskuntaa viettämässä jouluaattoa talossaan, juuri lähetettyään alkuasukkaan jonka olivat ristineet Georgiksi pois kotiinsa ilman kenkiä tai ruokaa.

Juuri kun uskoi lännenelokuvan kuolleen pamahtaa ruudulle Propostionin kaltainen teos. Cave ja Hillcoat ovat luoneet ajattoman tarinan ajattomista aineksista jotka eivät katso aikaa eivätkä paikkaa. Teoksen jonka kuvat ja hetket pysyvät katsojan mukana koko loppuelämän ajan.

Arvosteltu elokuva katsottiin dvd julkaisuna, mutta suomen ensi-illan saapuessa pian se julkaistiin nyt tässä, kunnes dvd painos tulee missä ekstrojakin löytyy.

Yhteenveto:
Mestari sanoittajan ja käsikirjoittajan Nick Caven ja John Hillcoatin suurteos. Kaikkien aikojen parhaimpien lännenelokuvien joukkoon nouseva, brutaali ja anteeksiantamaton kokemus mikä palauttaa uskon elokuvan voimaan.