elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Kolossaalisen hypetyksen alta ei yksikään elokuva selviä kunnialla, varsinkin kun joka tuutista pursuava mainonta ja mehustus luo meikäläisessä yleensä innokkaan odotuksen sijaan vastareaktion. Skeptisyyteni...

Kolossaalisen hypetyksen alta ei yksikään elokuva selviä kunnialla, varsinkin kun joka tuutista pursuava mainonta ja mehustus luo meikäläisessä yleensä innokkaan odotuksen sijaan vastareaktion. Skeptisyyteni taso on yleensä suoraan verrannollinen mainonnan määrään, ja kun trendikkäässä toimistossaan ahertavat ad:t pääsevät kunnolla vauhtiin, jätän pahimmillaan tuotteen katsomatta ihan periaatteesta. Olisi hienoa kävellä joka kerta teatterisaliin täysin ilman ennakko-odotuksia, mutta valitettavasti ihminen katsoo kaikkea suodattimien läpi. Dumasin aikoinaan molemmat jatko-osat maanrakoon, johtuen eittämättä suurelta osin juuri ennakkohypen määrästä. Parin vuoden rauhoittumisen jälkeen filmejä voinee vihdon tarkastella ilman häiritsevää kontekstia, joten annetaan veljesten eepokselle toinen sauma.

Ensimmäinen reaktio on positiivinen, eihän tämä nyt niin sietämätöntä kuraa olekaan. Lukuisten filosofien ja uskontojen ajatusten ryövääminen ja yhteen sulattaminen toimii melkein yhtä hyvin kuin ensimmäisessä osassa, ja filmi etenee sujuvasti rullaten. Teos esittelee mielenkiintoisia ajatuksia totalitaarisesta kontrollista ja vapaasta tahdosta ja marssittaa näyttämölle useita toimivia sivuhahmoja. Erityisesti Lambert Wilsonin lipevä ranskalainen (tietysti, amerikkalaisesta elokuvasta kun on kyse) Merovingian nostaa hymyn kasvoille.

Nopeasti iskee kuitenkin tarve nillittää. Elokuva sortuu edelleenkin paikoitellen masentavan tavanomaisiin ja tuhat kertaa nähtyihin ratkaisuihin, mikä on erittäin valitettavaa. On kliseistä puhua aina kliseistä, mutta ainakin konseptitasolla hyvin omaperäisestä elokuvasta erottuu niin kuluneita vetoja, että itku tulee. Käsi ylös, kuka ei ole koskaan nähnyt äreää mutta pohjimmiltaan hyväsydämistä jermukessua (tai mikä helvetin kenraali nyt onkaan)? Tai säikkyä tunaria josta kasvaa tilanteen niin vaatiessa rohkea ja itsensä ylittävä sankari? Tai päähenkilöiden vaihtoehtoista suunnitelmaa vastustavaa sotilaskomentajaa, joka ei usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja alaisiinsa? Kun sodasta kertova elokuva tyytyy vain massiivisiin cgi-vyöryihin ja epäuskottaviin hahmoihin ja sivuuttaa kokonaan sotaelokuvien olennaisimman aspektin, (sodan vaikutus ihmiseen, jokaisesta kumpuava pahuus ja mielettömyys, jne) on katsojan mielenkiinto koetuksella.

Nakerrusta aiheuttaa myös yllätyksettömyys. The Matrix häikäisi tuttujen elementtien yhdistämisellä ja sisälsi lukuisia wow-hetkiä joita ei jatko-osista löydy. Uusien oivallusten sijaan kaikki on vain päätetty tehdä uudestaan ja isommin: Ykkösessä Neo pisti yhden agentin matalaksi, Reloadedissa mies jumppaa sadan pukumiehen kanssa. Ykkösessä laitettiin pilvenpiirtäjän aula remonttiin tuliasein ja hidastetuin voltein, nyt sisustetaan uudelleen yökerhon aula täysin samalla konseptilla, mitä nyt vastustajat juoksentelevat katossa. Eniten harmittaakin juuri toimintakohtausten aiheuttama pettymys, voluumia on muttei sielua. Ylenpalttinen huitominen on lähinnä puuduttavaa, koska kungfu ja kameratekniset kikat ovat tuttua huttua jokaisesta postmatrix-toimintapätkästä. Realismista mariseminen olisi tässä tapauksessa turhaa, mutta rajansa kaikella. Kun ensimmäisessä osassa taiteiltiin onnistuneesti uskottavuuden rajoilla, on touhu lähtenyt jatko-osissa paikoitellen pahasti lapasesta. Kun jokainen lyönti lähettää vastustajan neljän seinän läpi ja jokainen kaatuminen aiheuttaa alustaan kuopan, muuttuu taistelu intensiivisestä absurdiksi ja menettää tehonsa. Häiritseviä tekijöitä ovat myös Linkin myötähäpeää aiheuttavat välihuudahdukset sekä viileästä senseistä tosikkomaiseksi ja latteuksia latelevaksi pökkelöksi muokattu Morpheus. Näyttelijöiden osaamisesta ei ole sen enempää sanottavaa suuntaan tai toiseen, samanlaista ilmeetöntä patsasteluahan tämä on kuin aikaisemminkin.

Filosofinen puoli sen sijaan toimii yllättävän hyvin. Toinen toistaan hilpeämmin nimetyt tietokoneohjelmat heittelevät ilmaan ajatuksia ja lisäkysymyksiä hirmuisella tahdilla ja esittävät vastauksia vain juuri sen verran että tarina etenee ja Neo tietää mihin seuraavaksi suunnata. Jatkuvasti ympäripyöreitä ja epämääräisiä vastauksia saavan miehen zeniläinen tyyneys on ihailtavaa, keskivertotallaaja kun olisi nakellut kamoja ympäri seiniä ja vaatinut selkeitä vastauksia aikapäiviä sitten: ”Loppuu se paskapuhe, nyt kerrot miksi olen täällä ja mitä mun pitää seuraavaksi tehdä”. Pohdiskelu ei ole aivan niin osuvaa että sitä jaksaisi soveltaa oikeaan elämään, mutta puhtaasti Matrix-viitekehyksen sisällä sitä on vähintäänkin tyydyttävä tuumia. Munakkain loppuratkaisu olisi ollut sykli-idean toteuttaminen, mutta ehkä moinen olisi jo liian radikaalia ja pessimististä. Matrixin jatko-osat eivät siis ole 2001:n, Solariksen tai edes Blade Runnerin uusi tuleminen, mutta keskimääräistä syvällisemmän toimintahömppätrilogian päätöksenä ne toimivat riittävän hyvin.

Poikkeuksellisesti samassa kirjoituksessa arvioidaan sekä Matrix Reloaded että Matrix Revolutions.

Powered by WP Review

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.