München

He who destroys monsters should see to it that in the process he himself does not become a monster.
– Nietsczhe

On outoa ajatella, että tätäkin kirjoittaessa, maailmalla Münich on leimattu anti-semitistiseksi tai pro-palestiinalaiseksi elokuvaksi. On outoa ajatella että samalla hetkellä lähi-idässä taistellaan vanhojen sotien jälkiseurauksia jotka johtavat uusiin sotiin. Kierrämme noidankehää jonka ‘silmä silmästä’ ajattelutapa ajaa koko maailman sokeaksi pian. Steven Spielbergin uusi mestariteos ei kuitenkaan ole anti-semitistinen tai anti-amerikkalainen. Se on varoitus ja huomio päättymättömästä kostonkierteestä mikä koskettaa kaikkia.

1972, Münchenin olympiakisat, Musta Syyskuu järjestä kidnappaa 11 israelilaista urheilijaa. Maailman seuratessa koko operaatio päättyy verilöylyyn ja jokainen osallinen kuolee. Päiviä myöhemmin, Avner niminen mies palkataan tappamaan 11 miestä, kaikki osallisia verilöylyyn. Kun kuukaudet vierivät ja ihmiset alkavat kuolla, alkaa Avnerin oma sielunpuhtaus kärsiä, ja hän joutuu kysymään itseltään; kuinka pitkälle on mentävä rauhan tavoittelemiseksi?

Spielberg on yksi aikamme tärkeimpiä ja hienoimpia elokuvaohjaajia mielestäni. Hänen jokaisessa teoksessaan on hänelle omanlaatuista taitoa ja esteettistä kauneutta, joka asettaa hänet korkeampaan kastiin muihin ohjaajiin verrattuna. Hänen parhaimmat työnsä puhuttelevat vielä vuosia niiden julkaisun jälkeen, ja Schindlerin Listan kaltaiset taideteokset ovat elokuvahistorian tärkeimpiä teoksia. München ei ehkä tule saavuttamaan samanlaista ylistystä kuin edellämainittu Schindler, juuri sen herkän aihepiirinsä vuoksi, mutta sen ei tulisi vähentää elokuvan laatua kenenkään silmissä. Spielberg on luonut jälleen koskettavan, puhuttelevan ja hyvin lohduttoman kauniin elokuvan, jonka aiheet ovat nyt jos koskaan tärkeitä.

Every civilization finds it necessary to negotiate the compromises of its own values. Forget peace for now, we need to show them that we are strong.

Oikeaan tarinaan perustuva München on visuaalisesti myös huipputavaraa. Spielbergin luottokuvaaja Janusz Kaminski taltioi 70-luvun maailman upeasti kaitafilmille ja varsinkin värit ovat upean vivahdekkaat aikakaudelle ominaiseen tapaan. Vanhojen 70-luvun filmien tapaan, elokuva käyttää zoomia paljon, mutta ei kertaakaan tunnu tekevän sitä vain sen vuoksi että se voi, jokainen kameran liike palvelee tarinaa. Lavastus on myös onnistunutta ja elokuva oikeasti tuntuu käsinkosketeltavalta ajankuvaukselta.

Elokuva on myös harvinaisen realistinen. Kaukana ovat Hollywoodin suuret räjähdykset ja näyttävät taistelut. Väkivalta on rujoa, raakaa ja brutaalia. Se on ajoittain jopa niinkin ahdistavaa että sitä toivoisi kameran tähtäävän muualle. Harvemmin tunnettu ohjaaja on uskaltanut ottaa näin suurta harppausta aiemmista töistään. Elokuvassa ei kertaakaan näy Spielbergille ominaisia piirteitä, mutta silti henkisesti tuntuu täysin miehen elokuvalta.

Eric Bana tekee huippusuorituksen elokuvan päähenkilönä, Avnerina, ja tuntuu jopa siltä, että akatemia olisi melkeinpä tehnyt suurenkin vääryyden pihtaamalla Banan ehdokkuutta. Kohtaus missä Avner puhuu ensimmäistä kertaa vastasyntyneelle lapselleen on sydäntäsärkevää katseltavaa, ja Banan esitys saa kyynisimmänkin katsojan sympatiat hänen puolelleen. Sivuosissa niin Geoffrey Rush kuin Ameliésta tuttu Mathieu Kassovitz tekevät tuttua ja turvallista laatutyötä hyvin erillaisina ihmisinä. Tuleva James Bond, Daniel Craig, on varsin hurmaava ja karismaattinen, joskin moraaleiltaan kyseenalainen, hahmo tarinassa.

Münichin kuvaama maailmankuva on pelottava. Rationalisoidut päätökset vastaiskuista murhaan murhalla, ovat vähintäänkin kylmääviä vilkaisuja vallanpitäjien ajattelutapaan. Kun muuten järkeviltä vaikuttavat ihmiset vajoavat shokissa ja surussaan äärimmäisiin ratkaisuihin, alkaa kostonkierre mille ei löydy loppua. Saarnaamatta tätä kaikkea kuvaava München on tärkeä elokuva. Se on puolueeton tarkkailu siitä miten kummatkin osapuolet näkevät taistonsa, ja miten hyödytöntä se kaikki lopussa on. Kun palestiinalainen nuori toteaa vakavasti; "vaikka siihen menisi sata vuotta, me saamme maailman kuuntelemaan, meillä on oikeus kotiin." Niin mitä siihen voi sanoa? Spielberg haastaa katsojansa kysymään itseltään että mihin asi olemme valmiita menemään väittelyssä mikä on jo vuosikymmeniä sitten taantunut suurieleiseksi ‘juupas-eipäs’ tappeluksi. Onko meissä kenessäkään enää voimaa päättää sitä? Elokuva ei tarjoa tähän vastausta, mutta se tarjoaa jokaiselle sen katsovalle mahdollisuuden miettiä, ja päättää itse onko vastaisku terrorismiin myös terrorismia, ja minkälaisia me itse olemme ‘vihollistemme’ silmissä?

Yhteenveto
Spielbergin uran kohokohtia. Schindlerin Listan jalanjäljissä kulkeva eeppinen mestariteos kansakuntien sotien kauheuksista, ja terrorin ikuisista seurauksista.