Showdown In Little Tokyo

Mark L. Lester, mies, jonka uran kohokohta on ollut 1985 valmistunut kulttiklassikko Commando, teki vuonna 1991 kaikkia älyvapauden rajoja rikkovan elokuvan Showdown in Little Tokyo. Näin kyseisen elokuvan ensimmäisen kerran joskus noin kymmenen vuoden ikäisenä kun sotaleikit ja muu hylsyjenkeräily olivat parasta ajanvietettä koko planeetalla. Kyseessä on siis aimo annos nostalgiaa.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin kävin paikallisessa elintarvikemyymälässä ostamassa itselleni perunasalaattia, kun huomasin sivusilmällä pahvista kyhätyn “nice price” DVD-tarjoilun sielä sukkahousuhyllynkompleksin lähimaastossa. Selailin tarjonnan läpi ja löysin sieltä yllättävän monta hintansa arvoista levyä melko naurettavalta tuntuvaan 4-7e hintaan. Raha poltti taskussa ja joku disketti oli pakko kaapata mukaan. Päädyin Warnerin pahvikantiseen julkaisuun Showdown In Little Tokyosta.

Tämä kompakti 78 minuuttia kestävä tykitys kertoo tarinan kahdesta poliisista, joista toinen on raakaa voimaa edustava amerikkalainen samurai Chris Kenner (Dolph Lundgren) ja toinen on vitsejä tauottomasti laukova kulmien kundi Johnny Murata (Brandon Lee), jonka mono nousee vähintään yhtä korkealle kuin Chuck Norrisilla aikanaan. Yhdessä he remontoivat koko Pikku-Tokion alamaailman, jonka pomona hääräävä Yoshida (Cary-Hiroyuki Tagawa) on sattumoisin sama tatuoitu kaverus, joka on tappanut Kennerin perheen hänen ollessa vasta lapsi. Remontista tuleekin samalla henkilökohtainen missio saattaa Yoshida samuraimiekka perseessä pois tältä planeetalta.

Elokuvan käsikirjoittajat Stephen Glantz ja Caliope Brattlestreet ovat saaneet kaikki tuon ajan toimintaelokuvien kliseet sovitettua samaan, vain 78 minuuttia kestävään elokuvaan. Kovaotteinen amerikkalaispoliisi, jolla on outoja harrastuksia, komediallinen sivuhahmo josta tulee pääosahahmon pari. He eivät tule toimeen aluksi, mutta muutaman kohtauksen jälkeen he ovat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. Ulkomaalaissyntyinen pahis, jonka väkivaltaisuus ja tunteettomuus yltää miltei galaktisiin mittasuhteisiin. Elokuvassa pitää olla myös nainen (tällä kertaa Tia Carrere) joka on aina pulassa ja jota jompikumpi päähahmoista (tai molemmat) romivat uima-altaalla tai jossain muussa eroottisessa ympäristössä. Kaksi sinistä taustaa vasten erottuvaa silhuettia yhtyvät toisiinsa lempeän fiilistelymusiikin soidessa taustalla ja kaikki tuntuu ihanan mekaaniselta. Tämän jälkeen nainen kaapataan, jolloin kohta alkava loppumättelö on samalla kosto menneestä kuin myös juuri äsken kukkaan puhjenneen rakkauden puolesta taistelemista. Lopuksi kaikki palaa ja on paskana. Satapäinen vihollisjoukkio on kuollut, molempia sankareita on sattunut ainakin jompaankumpaan jalkaan ja silmäkulmaan joten käveleminen on pakollista linkkaamista. Pääpahiksen ja sankarin välinen mättelö kestää noin viisi minuuttia ja sen loppuessa kerrotaan muutama vitsi, nauretaan hieman ja lähdetään kävelemään poispäin lopputekstien rullatessa ruutuun kätevän kasarimusiikin soidessa taustalla.

Kaikki nämä elementit löytyvät enemmän tai vähemmän tässä muodossa kaikista tämäntyylisistä elokuvista eikä Showdown In Little Tokyo ole mikään poikkeus.

Dolph Lundgrenille tämä on vain yksi monista samankaltaisista elokuvista, joita hänen filmografiastaan löytyy tusinoittain. Brandon Leelle tämä on yksi ensimmäisiä ja samalla viimeisiä elokuvia, jossa hän lyhyeeksi jääneen elämänsä aikana näytteli.

Kuten jo alussa mainitsin, elokuva on lapsuudestani erittäin tuttu tapaus, eikä viha näinkin typerää elokuvaa kohtaan tunnu järkevältä. Showdown In Little Tokyo on oikeasti huono elokuva, mutta mikäli katsoja on tarkastellut sitä lapsena kuten minä, on se varsin mukava, ultraviihdyttävä ja hyvälle tuulelle saattava pieni, suoraviivainen sekä ennenkaikkea palkitsemisen arvoisen lyhyt toimintaelokuva.