Ihmissusi Lontoossa

“Varokaa kuuta ja pysykää tiellä”, kuuluvat pienen englantilaisen kapakan vakiokalusteiden neuvot kahdelle nuorelle amerikkalaiselle retkeilijälle. Nuoret ajetaan pois pubista suoraan pimeyden syliin. Aikansa pimeydessä vaellettuaan nuorukaiset David ja Jack huomaavat eksyneensä reitiltä ja kuinka ollakkaan yhtäkkiä alkaa tuntua siltä kuin jokin olisi heidän seurassaan. Yhtäkkiä pimeyden keskeltä syöksyy nuorukaisten kimppuun petomainen olento, tappaen Jackin ja lähettäen Davidin unten maille viikkokausiksi. Davidin lääkäri huomaa paikallisen poliisin raportin olevan tekaistu ja hän rupeaakin itse selvittämään tapahtunutta. Pikkuhiljaa tohtorille kuitenkin käy ilmi etteivät kyläläiset ole valmiita avaamaan sanaista arkkuaan; koko tapauksessa on jotain pahasti pielessä.

John Landisin, tasoltaan huomattavasti heittelevän, uran alkupään teoksiin lukeutuva Ihmissusi Lontoossa on yksi niistä kulttielokuvista, jonka useimmat tuntevat vain nimeltä ja maineelta. Totuus on, että aikoinaan Suomessa vallinneen tiukan sensuurilainsäädännön takia elokuvatarkastamon pölyisiin hyllyihin jääneen pienklassikon on nähnyt valitettavan harva takaperoisen valtiomme tallustaja.

Ihmissusi Lontoossa on erittäin synkkä kauhukomedia. On turha odottaa Landisille tyypillistä Blues Brothersmaista kohellusta. Koko elokuvasta on havaittavissa vahvasti Landisin rakkaus vanhoja b-leffoja kohtaan. Väkivalta onkin ihanan roisia ja kauhu luodaan erittäin vanhanaikaisin kenoin, luojalle kiitos fanipojista. Ihmissusi myyttiin Landis ei ole oikeastaan edes yrittänyt lisätä mitään elämää suurempia räpellyksiä, lähinnä mukaan on poimittu parhaat palat toimivimmista teoksista. Landis onkin itse haastatteluissa ilmoittanut halunneensä lähinnä tuoda vanhat Lon Chaneyn tähdittämät ihmissusipätkät silloisille nykykatsojille helpommin pureskeltavaan muotoon.

Näyttelijätyö on kaikinpuolin mukiinmenevää joskaan ei mitenkään erityisen häikäisevää. Käytännössä kaikki näyttelijät ovatkin melko pieniä nimiä hollywoodin tähtitaivaalla. Näyttelijöistä voisi tosin triviatietonamainita sen, että pienenpienissä sivurooleissa voi havaita brittikoomikko Rik Mayallin, sekä enemmän tai vähemmän Yodana tunnetun Frank Ozin. Erityishuomion näyttelijöiden sijaan ansaitsevatkin aivan käsittämättömän upeat maskeerausefektit ja erikoistehosteet, joista maskeeraja Rick Baker voittikin Oscarin. Ihmissudeksi muuntautuminen on toteutettu vielä nykystandardeillakin katsottuna hämmästyttävän hyvin. Nukke-efektit kunniaan!

Kyseessä ei ole mikään uraauurtava teos, joka laittaa ajattelemaan omia arvojaan uusiksi. Eikä kyseessä ole myöskään mullistava teos kuvankäytön tai juonenkuljetuksen kannalta. Kyseessä on yksinkertaisesti helvetin pätevä, perinteinen kauhuelokuva joka sisältää annoksen mustaakin mustempaa huumoria.