elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Joulukuu 2005. Palailin Rovajärveltä loppusodasta junalla ja sain mainion päivystysvuoron, aamukolmesta aamuviiteen. Puuduttavaa tehtävää helpottamaan olin onneksi varannut tonnikalaa ja kirjan, Bret Easton Ellisin...

Joulukuu 2005. Palailin Rovajärveltä loppusodasta junalla ja sain mainion päivystysvuoron, aamukolmesta aamuviiteen. Puuduttavaa tehtävää helpottamaan olin onneksi varannut tonnikalaa ja kirjan, Bret Easton Ellisin American Psychon. Seuraavaan vuoroon herättämäni miekkonen loi minuun lievästi sanottuna kysyvän katseen kun näki mitä luin. Katse muuttui entistä pahemmaksi kun samainen sotilas sai opuksen takakannen synopsiksen luettua. “Vitun sairas sekopää”, kuului tuomio.

Ellisin kirja ei ole sairas, vaan osuvasti satiirinen kuvaus 80-luvun juppihuumasta. Valitettavasti Lapualla ei ymmärretä satiiria. Nojoo. Ellis kuvaa kirjassaan kattavasti ja eheästi päähenkilön materialistista ja tunteetonta maailmaa. Kirjailija käyttää sivukaupalla tilaa pelkästään hahmojen vaatetuksen kertomiseen. Myös ruokalajeista, huonekaluista ja kotielektroniikasta jauhetaan loputtomiin. Jatkuva labeldropping saattaa olla hieman uuvuttavaa, mutta kertoo jo sinällään paljon hahmoista. Suurin osa hahmoista on täysin kykenemätön minkäänlaisiin tunteisiin, mitä nyt ehkä toisinaan pelkoon ja vihaan. Patrickin sisäinen sielunmaisema ja itsetutkiskelu on olennainen osa kirjaa, kuten myös omituiset välispiikit. Sen sijaan päähenkilön murhaleikit ovat kirjassa korkeintaan sivujuonen asemassa.

Kirjasta tehtyä elokuvaa vaivaa sama ongelma kuin kaikkia kuvituksia. 500-sivuisesta järkäleestä on vaikea tehdä kahden tunnin elokuvaa jättämättä jotain oleellista pois. Tässä tapauksessa Mary Harron ja käsikirjoittaja Guinevere Turner ovat päätyneet melko yllätyksettömään ratkaisuun. Hollywood-elokuva ei näemmä voi olla juoneton mosaiikki ja ajankuvaus kuten kirja, joten tekijät ovat päättäneet nostaa murhat teoksen pääosaan. Tosin Robert Altman on onnistunut tekemään jo kaksi erittäin toimivaa elokuvaa, joissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Harronin ratkaisu on ymmärrettävä, mutta myös valitettava. Subjektiivisesti minua harmitti erityisesti kahden kohtauksen puuttuminen: Pikkuveli Seanin kanssa vietetty ilta kertoo enemmän Patrickista kuin koko elokuvan voice-over. Myös kirjassa käytetty ovela ja näennäisen merkityksetön kertojan vaihtuminen jäi elokuvassa haaveeksi. Toimiviakin ratkaisuja toki löytyy: Alkuperäisteoksessa Patrick avautuu musiikkimaustaan asenteella, uhraten kokonaisen luvun yksittäisen artistin esittelemiseen. Filmissä mies sen sijaan luennoi lyhyemmin vierailleen, murhia valmistellessaan.

Elokuva on myös siloitellut kirjan poliittisesti epäkorrekteja aspekteja melkoisesti. Seksiä, väkivaltaa ja huumeidenkäyttöä kuvataan kirjassa erityisen graafisesti ja yksityiskohtaisesti, elokuvassa ne vain näytetään nopeasti ja siististi, kuin alta pois. Tämä ei tosin ole mitenkään poikkeavaa tai ihmeellistä, muokkasihan Mr. Perhe-elokuva, David Cronenbergkin J.G. Ballardin kirjasta hieman helpommin sulavan version tehdessään Crashin 90-luvun puolivälissä. Lieneekö raakuuden vähyyteen syynä se, että tekijät eivät oikein tiedä minkälaisen elokuvan haluaisivat tehdä. Filmi tuntuu paikoitellen enemmänkin mustaa huumoria tulvivalta farssilta, joka haluaisi olla trilleri mutta ei uskalla leikkiä isojen poikien leluilla.

Toki on turhaa verrata elokuvaa kirjaan, onhan kyseessä kaksi täysin eri mediaa. Muttaku muttaku. Kirjan ote oli satiirinen, mutta se onnistui silti pitämään yllä jännittävän ja häiritsevän tunnelman. Elokuvassa väkivalta on jatkuvaa ja menettää voimansa ilman suvantokohtia. Ironisesti elokuva yrittää olla trilleri vaikka kirja sitä ei ollutkaan, ja epäonnistuu silti. Väkisin mukaantungetut väläykset kirjasta tuntuvat irrallisilta vitseiltä, kuriositeeteiltä. Elokuvan katsominen tuntuukin kirjan luettuaan lähinnä masturbaatiolta seksin jälkeen. Bale on toki vakuuttava varjoisine silmineen, mutta ei tästä taiteeksi ole. Elokuvan loppuratkaisu tai sen puuttuminen on sentään melko uskollinen kirjalle. On täysin merkityksetöntä oliko Patte oikeasti murhaaja vai vain sekopää joka unelmoi olevansa tappaja. Kertomus ei ole mikään tehtävä, jonka tarkoituksena on ratkaista arvoitus ja voittaa tekijät. Aivan kuten Lynchin Mulholland Drivessä, tärkeintä on heittäytyä elämykseen ja nauttia elokuvasta.

  • 50%
    American Psyko - 50%
50%

Tiedot

Genret: draama,jännitys,kauhu,komedia
Kesto: 97 min
Ohjaaja: Mary Harron
Pääosissa: Christian Bale,Reese Witherspoon,Willem Dafoe.,Justin Theroux,Willem Dafoe,Jared Leto,Chloe Sevigny
Valmistusmaa: Yhdysvallat,Kanada
Valmistusvuosi: 2000

Sending
User Review
0 (0 votes)

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.