Baskervillen koira

Olen varmaankin sitä ikäpolvea, jotka tuijottivat televisiosta Sherlock Holmesin seikkailuja, joiden pääosassa nähtiin nyt jo edesmennyt, minulle ikuisesti se “ainoa ja oikea” oleva Sherlock Holmes, Jeremy Brett. Näin ollen lähdin toistakin kertaa katsomaan Baskervillen koiran modernisoitua versiota, jonka ohjaus lankesi tuntemattomalle David Attwoodille. Tuloksena oli yllättävän mukaansatempaava ja mystisen, sumuisen sekä pimeän nummen verhoama elokuva, jossa näennäinen tahdikkuus kätkee sisäänsä vihan sydämen.

Sherlock Holmes on ollut aina hahmona ja persoonana mielenkiintoinen tapaus: nokkava egoisti ja suuri voittamaton salapoliisi, jonka heikkoutena on kokaiini. Senpä takia Sherlock Holmesin esittäjäksi tarvitaan ehdottomasti karismaa ja tunnetta: Jeremy Brettillä sitä oli vaikka jaettavaksi asti, eikä Baskervillen koirassa Holmesia näyttelevä Richard Roxburgh jää kovinkaan kauas osuvasta roolista, vaikka jääkin Brett:stä valovuoden päähän omassa tulkinnassaan. Roxburgh onkin roolissaan sopivan ylimielinen, innokas ja jopa turhamainen Holmes, mutta silti se jokin puuttuu. Karismakin on kohdallaan, mutta Roxburghista ei täysin säteile sellaista varmuuden virtausta, mitä sietäisi odottaa. Watsonia, Holmesin kuuluisaa apuria, näyttelevä Ian Hart:kin tyytyy vain tekemään perussuorituksen, mutta onneksi hieman Christopher Walkenia muistuttava Richard E. Grant pelastaa jäänkylmillä silmillään enemmän kuin tarpeeksi.

Baskervillen koira on mielenkiintoinen tv-elokuva, sillä se koluaa periaatteessa moneen kertaan esitetyn aiheen läpi tavalla, joka jaksaa ainakin allekirjoittanutta kiinnostaa. Attwood virittääkin koko elokuvalle sopivan mollivoittoisen sävelen, jonka seuraaminen ei tuota katsojalle minkäänlaisia vaikeuksia. Yön sumusta tuleva musta paholaiskoira ja sen salaisuus kun vain jaksaa yksinkertaisesti kiinnostaa ainakin niitä katsojia, jotka ovat aina pitäneet Sherlock Holmesista. Sen sijaan muille Baskervillen koira saattaa aiheuttaa normaalia heikompaa perustutinaa puntissa, kun tapahtumia ei jenkki-tyyliin väritetä kahden sekunnin leikkauksilla tai pakollisella pehmopornoilulla. Baskervillen koiran paras vahvuus onkin yksinkertaisuus ja katsojan mainio arviointi: kaiken ei tarvitse olla karkkia viihdyttävyyden saavuttamiseksi.