elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Jos jostakin genrestä ei suomessa koskaan ole ollut puutetta, niin sotaelokuvista. Jo puoli vuosisataa on täällä jaksettu kuvata sodan kurjuutta ja suomileijonan voittoa ja...

Jos jostakin genrestä ei suomessa koskaan ole ollut puutetta, niin sotaelokuvista. Jo puoli vuosisataa on täällä jaksettu kuvata sodan kurjuutta ja suomileijonan voittoa ja tappiota. 2000-luvulla vauhti ei ole yhtään hidastunut, nyt teattereihin saapuu juuri sopivasti itsenäisyyspäiväksi Lotta Svärd-järjestön rahoittama ja valvoma elokuva Lupaus. Suuri suomalainen Lotta-elokuva.

En ole suinkaan elokuvan kohde yleisön joukossa. En ole ollut sodissa, en ole sotalapsi tai orpo. Olen syntynyt ja kasvanut hyvinvointivaltiossa jossa ainoa suuri taistomme on ollut 90-luvun alussa nähty lama. Minun ikäisilläni ei ole omaa suurta taistoamme, vaikka maailma ympärillämme onkin matkalla helvettiin Barbin unelma-autossa. Näin kyseisen elokuvan iltapäivällä puolityhjässä salissa, josta yleisö pääosin koostui eläkeläisistä ja vanhemman sukupolven edustajista. Niistä, joille elokuva on suunnattu. Suurin osa poistui teatterista näennäisesti haikeana ja kyynel silmäkulmassa. Itse haukottelin. En siksi, ettenkö olisi isänmaallinen, vaikka en sitäkään hirveästi ole, vaan enemmänkin siksi että Lupaus on tavattoman tylsä, paatoksellinen, saarnaava, ponnettomasti näytelty ja käsikirjoitettu kokonaisuus jonka ohjauksessakaan ei ole hurraamista.

Nuori Mona haikailee eläinlääkäriksi opiskelemaan Osloon. Mutta kun suomi ajautuu sotaan ja kun siskot ja ystävät lähtevät lotiksi, on Monankin aika pohtia tulevaisuuden suunnitelmat uudelleen. Mukaan sekoitetaan aimo annos pliisua saippuaoopperaa, muutama näyttävä sotakohtaus ja muutaman romaanin verran kirjakieltä niin kasassa on Lupaus. Kuulostaako tämä kliseeltä? Odottakaa vain, Lupaus tuntuu lainailevan vähän jokaiselta viime vuosikymmenen sota-elokuvalta jotain, kokonaisuus haiskahtaa vahvasti kliseiltä ja selvältä "Tuntemattoman Sotilaan" tittelin tavoittelulta.

Patriotismia ei elokuvasta ainakaan puutu. Tämän jälkeen on vaikea ottaa vakavasti kaikkia Amerikkaa kritisoivia lausuntoja joissa erityisesti haukutaan niiden elokuvien patrioottisia sanomia. Ei niillä sen enempää sitä toitoteta kuin meillä, hieman eri mittasuhteessa vain, tekeväthän he enemmän elokuvia kuin me. Lupauksessa varsinkin patriotismi on korkealla, ja vähintään joka toisessa kohtauksessa on pakko ylistää joko suomea, tai jumalaa. Jos hyvin käy niin ylistetään molempia yhtäaikaa. Viimeistään silloin kun kuvataan hidastettuna suomenlippua ja todetaan että "turhaan ei taisteltu" on vaikea ottaa elokuvaa kovin vakavasti. Tai ehkä ei, riippuu varmaankin taas katsojasta. Itse en ainakaan moisesta perusta.

Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu. Suomi on hyvin kaunis maa, ja elokuva käyttää sitä hyväkseen. Kesällä värit on vedetty korkeisiin kontrasteihin ja suomen vehreys todellakin näkyy. Talvimaisemat ovat jylhiä ja puhtaan valkoisia, varsin oivia siis sotakohtausten kuvaamiseen. Ne hetket ovatkin elokuvan ainoa pelastava valtti. Jos jotain elokuva tekee oikein, se on sodan kuvaaminen. Armoton taistelu on kiivasta, brutaalia ja hektistä. Käsivaraa käytetään, mutta onneksi hillitysti ja taistelusta saa vaihteeksi selvää, toisin kuin monista nykypäivän sotaelokuvista. Äänimaailmaa käy myös kiittäminen ja ainakin elokuvateatterissa pommit tärisyttivät katsomoa ja luodit vihelsivät kauniisti ympärillä.

Sotaelokuvien ystäville en elokuvaa kuitenkaan menisi suosittelemaan. Edellämainittuja kohtauksia on kuitenkin harvassa, ja suurin osa elokuvasta kuluu nuorten lottien ihmissuhdesotkuja seuratessa. Harvemmin edes muistetaan että ollaan sodassa, tämäkin yleensä tapahtuu tökerösti toistamalla samaa kaavaa useamman kerran elokuvassa. Hahmolla on vaikeaa, sitten tulevat pommikoneet, mennään piiloon, sen jälkeen vannotaan että nyt saavat ryssät kyllä köniin. Sama toistuu kolmisen kertaa elokuvan aikana.

Mitä jää siis käteen? Tönkköä dialogia, yltiöpäistä patriotismia, muutama hieno sotakohtaus ja outo tunne että tämä kaikki on nähty jossain muualla, paljon paremmin tehtynä tosin. Myös jää mietityttämään, että mikäli Lotta Svärd-järjestö ei olisi valvonut elokuvaa niin tarkasti kuin se nyt teki, olisiko elokuva ollut parempi? Vai onkohan siitäkään apua että käsikirjoittajan aiempi pesti oli "Blondi tuli taloon" tv-sarjassa?

Yhteenveto:
Täysin hengetön patsastelu aiheesta joka ansaitsisi paremman filmatisoinnin.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.