Doom

Andrzej Bartkowiak on ollut viime vuosina melkoinen ohjaaja. Lähinnä isohkojen elokuvien kuvaajana aina vuoteen 2000 asti viihtynyt Bartkowiak siirtyi esikoisohjauksellaan, Romeon on kuoltava, allekirjoittaneen top-10 huonoimmat toimintaelokuvien ohjaajat-listalle, eikä vuotta myöhemmin ilmestynyt Steven Seagal -mättö, Exit Wounds, yhtään parantanut asiaa; pikemminkin päinvastoin. Senpä takia olinkin aika rennossa mielessä menossa katsomaan Doomia, ikuisuusprojektia, jonka elokuvaversiosta puhuttiin ensimmäisen kerran varmaan jo 10 vuotta sitten. Yllätys olikin melkoinen, kun Bartkowiak osoitti kyenneensä kokoamaan suhtkoht koossa pysyvän paketin lukuisista klisheistä huolimatta. Doom jopa muistutti välillä esikuvaansa, joka oli ainakin minulle melkoinen yllätys, miltei shokki!

Miltei kaikki luultavasti tietävät, että Doom perustuu yhteen kuuluisimmista pc-peli-sarjoista, mitä on ikinä tehty. Jotkut pitävät Wolfenstein 3D:tä FPS-pelien isänä, mutta Doom oli juuri se peli, joka räjäytti potin. Sen pelättiin (varsinkin USA:ssa) tekevän lapset väkivaltaisiksi ja tästä moottorisahalla tehdyn pikseliverimössön riemujuhlasta jaksettiin taannoin vaahdota kauan ja hartaasti. Oli siis ajan kysymys, milloin näin laajan kuuluisuuden saaneesta pelistä tehtäisiin elokuva: pääosaan kaavailtiin lehtiarvailuissa millon ketäkin aina Arnold Schwarzeneggeristä lähtien, mutta lopulta, Doom 3:n ilmestyttyä, päärooli lankesi Karl Urbanille, yhdelle juroimmista toimintaelokuvien näyttelijöistä ja toinen päärooli The Rockille, amerikkalaisen vapaapainin supertähdelle, joka on kasvanut show-painista isojen poikien leikkikehään.

Tuloksena sitten oli jotain naurettavia, jopa koomisia, juonenkäänteitä, paljon pimeässä harhailua ja hivenen uskollista kumarrusta itse esikuvalle, pelille. Jostain muualtakin Bartkowiak on ottanut selkeitä vaikutteita, sillä Doom näyttää oikeasti hyvin paljon tapahtumiltaan, ympäristöltään ja tunnelmaltaan Paul W.S. Andersonin ohjaamaa Resident Eviliä. Katsoja voikin välillä tuntea ikään kuin katsovansa RE:n remakea: niin samalta kaikki tuntuu aina viemärissä harhailua myöten. Muutenkin Doomissa on hävettävän paljon eriskummallisuuksia ja klisheitä: porukassa ei voida missään tapauksessa pysyä ja jokaisen on vuorollaan poikettava YKSIN milloin missäkin kuolemassa. Ja ne eriskummallisuudet: eletään kuitenkin vuotta 2030, niin taskulamput sammuvat aseista ja valotkin pitää varmuuden vuoksi pitää pois päältä, että jotain ikävää varmasti sattuisi. Joo, kaverit pitävät tutkimuslaitosta Marsissa ja silti käyttävät tavallisia taskulamppuja.

Eikä näyttelijöissäkään ole hirveästi hurraamista: Karl Urban jatkaa juroja roolejaan hikoillessaan ja ampuessaan miltei kaikkea mikä liikkuu. The Rock taasen tyytyy väläyttämään valkaistuja hampaitaan kerran ja tietenkin mulkoilemaan todella paljon show-painin tapaisilla ilmeillään. Ainoan naisroolin taas vetää läpi Rodamund Pike, jonka rooliksi jää avata ruumiita ja kirkua keuhkojensa pohjasta. Muutenkin elokuvan koko näyttelijäkaarti on tuttua tasoa muista Bartkowiakin elokuvista: toisin sanoen sitä samaa harmaata massaa, josta valopilkkuja saa etsiä kuin neuloja heinäsuovasta.

Mutta ei siinä huonoa, missä hyvääkin: Doom on välillä jopa ihan viihdyttävä elokuva. Katsojan pitää vain unohtaa logiikka, kääntää aivot nollalinjalle ja nauraa mahdollisimman höntisti väärissä kohdissa, minkä minä sain teatterissa todistaa. Valehtelematta parhaimmat naurut tulivatkin spontaanisti kanssakatselijan uskomattoman höntistä naurusta, mutta myös elokuva onnistui kerran oikeasti piristämään ainakin allekirjoittaneen katselukokemusta huomattavasti. Koko elokuvan pelastajaksi nouseekin rohkeasti pelimäisesti kuvattu, “FPS-jakso”, jossa näitä mutantoituneita demoneita lahdataan miltei vallankumouksellisesti ensimmäisestä persoonasta katsottuna. Käytössä on niin luotia kuin moottorisahaakin kun Doom 3:sta tutut “viholliset” ryntäävät vauhkoina esiin. Koko tuon hienon ja kekseliään kohtauksen jälkeen tunnelma on kuin “IDDQD” ja suunpielet muuttuvat väkisinkin viivasta loivaan hymyyn. Silti Doomia ei elokuvana voi oikeastaan suositella kuin fanaattisille toimintaelokuvien ystäville ja tietenkin peliä pelanneille Doom-faneille.