The Fisher King

Kun puhutaan Terry Gilliamista, keskustelussa mainitaan aina 12 Apinaa tai Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa tai Brazil. Harvemmin tullaan maininneeksi Gilliamin 90-luvun alun pienen pienoista draamaa Fisher Kingiä. Outoa sinänsä, sillä elokuva kuuluu samaan kärkikastiin aiemmin mainittujen elokuvien kanssa.

Fisher King kertoo ylimielisestä kusipää deejiistä, Jack Lucasista. Mies elää leveää elämää, koko universumin näennäisesti pyöriessä hänen ympärillään. Sitten eräänä päivänä, sattumanvarainen ja ilkeämielinen heitto johtaa siihen että eräs hänen kuuntelija aiheuttaa verilöylyn läheisessä baarissa. Yhdessä hetkessä useamman ihmisen, Jackin mukaanlukien, elämä romahtaa käsiin. Kolme vuotta myöhemmin Jack on köyhä ja burnoutista kärsivä tyhjä kotelo entisestä itsestään. Ylimielisyys tosin miehellä on tallella ja hänen elämänsä on juuri siitä syystä jumissa. Sattuman kautta hän kohtaa kodittoman Parryn (Robin Williams), pystyykö koditon ja ehkä hieman sekaisin oleva mies auttamaan Jackin takaisin jaloilleen, ja ehkä olemaan hyvä mies?

Harvinaisen maanläheisistä asetelmista liikkeelle lähtevä Fisher King tuntuu hyvin epätyypilliseltä Gilliam elokuvalta heti alkumetreiltä lähtien. Outoja keksintöjä ei nähdä, alkutekstit eivät ole animoituja ja muutenkin kaikki näyttää oudolta. Tämähän on realistista! Ainoastaan tutut ja turvalliset kamera-ajot ja kuvakulmat, jotka ovat ainutlaatuisia Gilliamille, jaksavat muistuttaa tämän olevan yhä hänen elokuvansa. Vasta reilu puoli tuntia elokuvan alusta alkaa tapahtua. Mukaan saadaan Pyhän Graalin etsintää, ritareita, hädässä olevia neitoja (loistava Michel Jeter) ja yllinkyllin menoa. On kuitenkin mainittava että vaikka elokuva ajoittain soljuukin hyvin kepeällä otteella eteenpäin, kyseessä ei ole alkuunkaan komedia mitä dvd kansi väittää. Fisher King on enemmänkin lajiatyyppejä yhdistelevä kollaasi jossa jokainen tunnetila käydään läpi hyvin voimakkain seurauksin. Jos yhdessä kohtauksessa naurat, varmaankin seuraavassa itket, tai olet vähintääkin alakuloinen.

Näyttelijätyö on kautta linjan erinomaista. Bridges todistaa olevansa huippunäyttelijä pääosassa. Hän tuo pienin elein niin paljon elämää hahmoon jota pitäisi kaikin tavoin vihata, ja saa hänestä niin moniulotteisen ettei yksinkertainen viha ole vain mahdollista. Jack on niin monimutkainen ja pään sisällä tapahtuva hahmo että heikompi näyttelijä olisi todennäköisesti kompastunut heti ensi metreillä tähän suureen työhön, mutta Bridges onnistuu siinä leikiten. Robin Williams tekee myös takuuvarmaa työtä Parryna, nykypäivän ristiretkeläisenä. Ajoittaisiin ylilyönteihin sortuva Williams on kuitenkin tarkan hallinan alla ja varsinkin elokuvan dramaattisemmissa osioissa hän on mestarillisessa vedossa. Naisrooleista mieleen parhaiten jää Amanda Plummerin esittämä Lydia. Piskuruinen ja herkkä Lydia on elokuvan pieni sykkivä sydän ja katsojan on helppo nähdä mikä hänessä viehättää Parrya. Romantiikka, joka yleensä loistaa Gilliamin elokuvissa poissaolollaan, on tässä hyvin selvästi tärkein motivaatio hahmojen olemassaolossa. Sivurooleissa nähtävä Michel Jeter on myös uskomaton ja ainakin se toimi omalla kohdallani muistutuksena siitä minkälaisen uskomattoman näyttelijän maailma menetti hänen poismenonsa myötä.

Lavasteiltaan, kuvaukseltaan ja värimaailmaltaan Fisher King tuo eloa betonin ja teräksen täyttämään New Yorkiin. Se on pieni fantasia arjen keskellä ja kaunis pieni satu modernista Graalin Maljan etsimisestä. Hyvät näyttelijäsuoritukset, toimiva ja ajoittain hyvin nokkela käsikirjoitus, ja tietenkin Gilliamin aina pettämätön ote tekevät Fisher Kingistä elämyksen ja yhden Gilliamin parhaista töistä.

Yhteenveto:
Terry Gilliamin parhaimmistoon kuuluva elokuva on yhtäaikaisesti hysteerisen hauska, kuin koskettavakin. Jeff Bridges on uransa huipulla hienossa pääosassa.