Mies ja alaston ase 33 1/3

Frank Drebin, Leslie Nielsenin kenties kuuluisin roolihahmo, sai kolmannenkin mahdollisuuden sekoilla oikein olan takaa. Kyytiin pääsi myös Police Squadin koko vakiokaarti George Kennedyn ja muista Alastomista aseista tutun Priscilla Presleyn ohella. Näistä aineksista syntyi Mies ja alaston ase 33 1/3 (Naked Gun 33 1/3: The Final Insult), joka näki päivänvalonsa 1994, vain kuusi vuotta ensimmäisen osan ilmestymisestä. Onneksi 33 1/3 palasi milteinpä esikoisosansa juurille silloisen Playboy-pupun, Anna Nicole Smithin isojen ryntäiden, mutruhuulien sekä Fred Wardin ilkeän irvistyksen saattelemana.

Hieman vaisuhkon kakkososan jälkeen tuuletettiin paikkoja: ohjaajan pallille istahti Peter Segal, elokuvien ohjaajana silloinen noviisi (mutta jonka myöhempiin töihin kuuluu sellaiset tutut Adam Sandlerin elokuvat kuin Aina eka kerta ja Anger Management). ZAZ-kolmikon (Zucker, Abrahams, Zucker) jäädessä taustalle käsikirjoittamaan ja tuottamaan, “taiteellinen” vastuu jäi Segalille. Tässä hän onnistui hyvin: taiteellisessa mielessä Alaston ase -trilogian ote oli populistinen, eikä Segalin ohjaama viimeinen osa ollut mikään poikkeus. Vitsejä tehtiin tilanteista, jotka suurin osa yleisöstä tajusi: akateemista loppututkintoa ei vitsien tajuamiseen tarvittu nokkelien sanaleikkien ja lähes absurdien tapahtumien keskellä.

Yleisöäkin kosiskeltiin populääri-kulttuurin kuuluvan Playboyn avulla, eikä muovisuus ollut elokuvastakaan kovinkaan kaukana. Silti kaiken pelasti kyky nauraa omalle tekemiselle, lähes auvoinen ja vapaata mielenlentoa sisältänyt käsikirjoitus, joka lepäsi koko trilogian ajan suurelta osin Leslie Nielsenin harteilla. Mies ja alaston ase 33 1/3 onkin toimiva elokuva, joka saa naurut irti pahimmastakin Kuja-Esasta tai tosikosta. Ja mikä harvinaislaatuista: trilogian lopetuksena Mies ja alaston ase 33 1/3 on kerrankin kelvollinen elokuva.