elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

One is always considered mad when one perfects something that others cannot grasp. – Ed Wood Jonkin aikaa sitten, muutamia vuosikymmenia ainakin, Hollywood oli...

One is always considered mad when one perfects something that others cannot grasp.
– Ed Wood

Jonkin aikaa sitten, muutamia vuosikymmenia ainakin, Hollywood oli vielä nuori. Ei ehkä viaton, jos se sitä koskaan on voinut edes olla, mutta nuori ja jollain asteella naiivi. Oli sellainen aika kun elokuvat olivat hauskoja. Sota oli päättynyt, maailma kaipasi jotain mikä sai heidän ajatuksensa pois arjen kurjuudesta, kaikesta synkästä ja vaikeasta. Elokuvien mahti oli olennainen osa tätä. Maailma näki sellaisten mestariteosten synnyn kuin Citizen Kane tai Hitchcockin Psychon. Samaan aikaan Hollywoodissa saattoi työskennellä kymmenia, jopa satoja nuoria ja innovatiivisia tekijöitä. Jokainen unelmissaan piteli sitä oscar palkintoaan ja iloitsi. Yksi heistä oli Edward D. Wood Jr. Vuosia myöhemmin, yksi Hollywoodin kapinallisista sai käsiinsä käsikirjoituksen uuden sukupolven nuorilta. Sen aiheena oli elokuva-alan pioneeri, huonojen elokuvien saralla.

Ed Woodin tarina on yhtä erikoinen ja traaginen kuin mies itse. Se on yhtäaikaa viehättävä, kaunis, karismaattinen ja yllättävä. Mutta varjopuoleltaan väärin ymmärretty, surullinen ja kaukainen. Ed oli persoonana valloittava Errol Flynn ilmestys jonka omat demonit ja illuusiot ajoivat hänet useamman kerran elämässään ahtaalle. On siis sopivaa että Burtonin kaltainen mies, jonka omaa elämää on varjostanut myös eristäytyneisyys, väärin ymmärretyt työt ja ulkopuolisuus, ohjaisi elokuvan toisesta alan kapinallisesta

On vaikea puhua Ed Woodista pelkästään elokuvana ottamatta huomioon aitoja ihmisiä ja asioita jotka vaikuttivat suuresti sen tekoon. Kathy Wood, Edin leski oli mukana avustamassa tiedoilla ja toimi käsikirjoituksen lähteiden varmistajana. Suomalainen Maila Nurmi oli myös mukana kun Edin elämän eri vaiheita kerrattiin. Elokuva keskittyy Woodin vaiheisiin juuri ennen Plan 9 From Outer Spacen tekoa, tämän ystävyyteen Bela Lugosin kanssa ja omien demonien kohtaamiseen.

Burtonin ensimmäinen nerokas veto on elokuvan kuvaaminen mustavalkoisena. Värien poistaminen antaa katsojalle aikaa keskittyä itse henkilöihin ja tilanteisiin ennemmin kuin lavastukseen tai värimaailmaan. Se tuo lähemmäksi aikaa jolloin Wood eli ja herättää nostalgiaa vanhojen elokuvien vetovoimasta. Kuten Burton aikoinaan totesi, ei ole tärkeintä oliko Lugosilla siniset vai vihreät silmät, on tärkeintä että uskovatko ihmiset katsovansa Lugosia kokonaisuudessaan tässä elokuvassa.

Roolittaminen on kuitenkin elokuvan vahvin valtti. Kameleonttimainen Johnny Depp tekee elämänsä parhaimman työn muuntautumalla täysin esikuvansa Woodin kaltaiseksi. Poikamaista intoa puhkuva, iki-hymyllä varustettu Wood on kaiken positiivisen ja lämmön keskipiste. Deppin suoritus huokuu sitä karismaa millä Wood keräsi ihmisiä ympärilleen kuin kärpäspaperi. Hänen tulkintansa on rakkaudella tehty, ja se on ennenkaikkea kunnioittava tribuutti miestä kohtaan. Samaan aikaan Martin Landau on ilmiömäinen Bela Lugosin haamuna. Landau kanavoi Lugosin henkeä jokaiseen freimiin elokuvaa ja sallii näyttelijälle uskomattoman hetken kuolemanjälkeistä elämää esityksellään. Sivuosista mainittakkoon Lisa Marien sensuellia, mutta kaukaisen ja vaikean naisen mainiota tulkintaa Maila Nurmena, alias Vampirellana. Patricia Arquette on juuri niin erikoinen ja romanttisen hupsahtanut kuin Edin vaimolta Kathylta voisi olettaakkin, ja tärkeimmän hän tuo esille täydellisesti, Kathy rakasti Ediä kaikkine vikoineen. Ellette usko, katsokaa se upea kohtaus elokuvaa missä Ed tunnustaa pukeutuvansa naisten vaatteisiin kummitusjunassa sähköjen pettäessä. Moinen yksinkertainen hyväksyntä on yhtäaikaisesti koskettavaa, kuin myös tarpeeksi satumaista että se voisi tapahtua vain Edin kaltaiselle miehelle.

Elokuvaa siivittämät melodiat ovat harvinaisesti toiselta säveltäjältä kuin Danny Elfmanilta. Burtonin ja Elfmanin välit olivat tällä ajan jaksolla koetuksella ja näin ollen joutui Burton turvautumaan myöhemmin Sormusten Herra elokuvissa vaikuttaneeseen säveltäjään Howard Shoreen. Valinta ei kuitenkaan ollut väärä, vaan enemmänkin erinomainen. Shoren minimalistisen tunnelmalliset kalypso sävelmät henkivät 50-luvun rempseää aikaa ja toimivat hyvinä tarinaa tukevina pätkinä jotka kuitenkaan eivät varasta pääosaa. Tärkein on vieläkin kuva ja se tarina mitä kerrotaan.

Ed Wood on merkittävä elokuva monesta syystä. Se on romantisoitu kuva vanhasta Hollywoodista jota enää ei ole, jos koskaan olikaan. Se on serenadi ja rakkauslaulu elokuvanteolle. Se on samaan aikaan upeasti näytelty, hienosti lavastettu, ammattitaidolla ja rakkaudella ohjattu kertomus miehestä joka on nyt kuolemansa jälkeen arvostetumpi ja tunnetumpi kuin koskaan. Edin elokuvat ovat huonoja, mutta ne ovat samaan aikaan niin lapsellisella tavalla naiiveja että niiden puhtautta ja rakkautta tätä mediumia kohtaan ei voi muuta kuin ihailla. Eikä se, että elokuvia katsotaan vieläkin viisikymmentä vuotta myöhemmin, voi tarkoittaa sitä että se johtuu vain siitä ettäkö ne olisivat ainoastaan huonoja. Burton on ymmärtänyt tämän, ja samalla tarjoaa meille henkilökuvan elokuvahistorian kiinnostavimmasta henkilöstä, kerrottuna juuri siten kuin hän itsekkin olisi sen kertonut. Rempseällä otteella ja lämpimällä rakkaudella.

Yhteenveto:
Tim Burtonin mestariteos, ja yksi kaikkein aikojen parhaita henkilökuvia mitä on tehty.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.