elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Ron Howardin uusin ohjaustyö kertoo Amerikan lama-ajan sankarin, Jimmy Braddockin, tarinan noususta tuntemattomasta nyrkkeilymaailman huipulle aina maailmanmestariksi asti. Varma oscar-tärppi ja ajoittain taidokkaasti ohjattu...

Ron Howardin uusin ohjaustyö kertoo Amerikan lama-ajan sankarin, Jimmy Braddockin, tarinan noususta tuntemattomasta nyrkkeilymaailman huipulle aina maailmanmestariksi asti. Varma oscar-tärppi ja ajoittain taidokkaasti ohjattu elokuva oli kuitenkin omalla kohdallani enemmänkin menetetty hutaisu kuin se tyrmäysvoitto mikä se olisi voinut olla.

Kyseessä on siis tositarina, joten paljoa ei tapahdu mikä yllättäisi. Crowen esittämä Braddock on raskaan sarjan mestari joka laman iskeydyttyä on ajautunut asumaan pieneen kellariasuntoon perheensä kanssa. Sieltä käsin mies yrittää kunnollisena asukkaana pärjätä vähällä, toiveet mestaruudesta vain kaukaisia unelmia. Sitten kohtalo jakaakin uudet kortit Jimmylle ja tämä saa vielä yhden mahdollisuuden onneen. Tukenaan hänellä on uskollinen vaimo Zellweggerin muodossa, ja läheinen ystävä-manageri Paul Giamattin tulkitsemana.

Kuten melkein kaikkia Ron Howardin aikaisempia töitä, myös Cinderella Mania vaivaa vahva manipuloinnin ja laskemoivan kerronan tunne. Howardin ohjauksessa kaikki pelataan varman päälle ja mitään ei jätetä epäselväksi. Varsinkin loppua kohden kaikesta väännettään jokainen pisara asiaa irti että ei hitainkaan katsoja jäisi jälkeen. Kovin kolhu on erityisesti elokuvan turha alleviivaus joka ei jätä rauhaan hetkeksikään nyrkkeilykehän ulkopuolella. Stereotypiat ja kliseet juoksevat valloillaan elokuvan maailmassa ja nimensä mukaisesti, elokuva on kuin siirappisinta satua ajoittain.

Mutta ne kohdat missä Cinderella Man todella loistaa, ovat nyrkkeilykehässä. Teknisen osaamisen riemuvoittoa edustavat matsit ovat kuvaukseltaan, editoinniltaan ja äänisuunnittelultaan erinomaisia. Erityisesti elokuvissa koettuna, osuvat otteluiden iskut kovaa tajuntaan ja huimaava kuvaus todellakin vie keskellä kovaa urheilua. Heti ensimmäisten iskujen osuttua vastustajan kehoon, sitä tietää ettei ainakaan nyrkkeilystä tule tylsää katseltavaa elokuvassa. Samaa ei ikävä kyllä voi sitten sanoa elokuvan muista osioista.

Näyttelijtä suorituvat tosin passelisti yksipuolisista rooleistaan. Crowe tekee rikkaan miehen Rockyt, Zellwegger on söpö seinäruusu ja tihrusilmä. Mutta onneksi nerokkaan Paul Giamattin aika ruudulla on runsas ja miehen iätön karisma vetää mukaansa. Giamattin manageri on sydämmellinen ja pienin elein suurta draamaa tulkitseva mies jonka läsnäolo pelastaa paljon elokuvassa. Jos Morgan Freeman palkittiin viime vuonna paljon heikommasta vastaavasta roolityöstä, on jo korkea aika että niitä pystejä alettaisiin kuljettamaan hopeavadilla Giamattille pian.

Kuten aiemmin todettu, äänisuunnittelu on elokuvassa juhlaa. Nyrkkeilykohtausten iskut tuntuvat todellakin elokuvan aikana ja matsien intensiteetti on uskomaton ajoittain. Musiikki tukee tarinan alleviivaavuutta liiaallisesti, mutta on paikoitellen ihan käypää. Se muistuttaa tosin hieman liikaa irlantilaisin sävelineen muutaman vuoden takaista Road to Perditionia ollakseen kovin sopivaa tunnelmaan.

Kokonaisuudessaan Ron Howardin tämänvuotinen oscar-tärppi on keskivertoa draamaa mainstream yleisölle ja kevyttä viihdettä kaipaaville. Se ei tarjonnut ainakaan minulle suurempia elämyksiä tarinaltaan, mutta ainakin tekniikaltaan se on omaa luokkaansa. Crowen suorituksesta voidaan olla monta mieltä, mutta veikkaisinpa että ei olisi yllätys nähdä häntä tämän vuoden oscar ehdokkaiden joukossa.

Yhteenveto:
Varmaakin varmemman päälle pelattua elokuvantekoa, joka kertaakaan ei tunnu ottavan riskejä millään tasolla. Upeat nyrkkeilykohtaukset kuitenkin nostavat elokuvan keskitasoa paremmaksi kokonaisuudeksi.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.