Helvetti 1944

Robert Aldrich esilämmitteli ennen Likaisen tusinan ohjaustaan virkeän sotadraaman, Attackin (suom. Helvetti 1944), joka kuvaa amerikkalaisen komppanian tietä verisessä Ranskassa toisen maailmansodan loppupuolella. Aldrichin käsissä Attack:sta saatiin esiin aivan uudenlainen puoli: puhtaan sotaelokuvan takaa paljastuikin varsinaista dramatiikkaa, kun komppanian upseerit ottavat miehestä mittaa henkisissä mittelöissä. Kerrassaan mainion näyttelijäkaartin yhteentörmäys Jack Palancen ja Eddie Albertin johdolla on kentis yksi 50-luvun parhaimmista “sattumista”.

Attack perustuu miltei täysin loistavien roolien ja roolihahmojen dramaattisten kohtaloiden varaan. Muuten tarinassa ei todellakaan ole mitään erikoista: saksalaisten pitämä kaupunki olisi vain vallattava, mutta komppanian moraali alkaa vedellä viimeisiään poliittisia teitä kapteeniksi asti edenneen Cooneyn (Eddie Albert) hermoillessa joukkonsa kuolleeksi. Kun vielä kismaa syntyy synnynnäisen sotilaan, alaistensa silmissä Teräsmieheltä näyttävän, luutnantti Joe Costan (Jack Palace) kanssa, on sellainen maratoni valmis, että kokenut konkari ja kivikasvo Lee Marvinkin jää sivuosassaan joskin karismaattiseksi, mutta vähäiseksi huomioksi.

Attack on miltei kuin Jack Palancen elokuva: kulmikkaat kuontalonpiirteet omaava näyttelijä tekee roolissaan mahtavaa jälkeä. Kaukaisuuteen tuijotetaan, kostoa vannoteen silmät palaen ja kostamaan tullaan vielä miltei haudankin takaa. Siinä samalla Eddie Albertin rooli on äärimmäisen kontrastinen Palancen roolin kanssa: omahyväinen ja koppava “maalaispoika” saa viimeisen ryhdistäytymisen paikan Lee Marvinen everstiluutnantin samalla vihatessa ja suojellessa vanhaa kamuaan. Upseerien pelatessa omaa nokkapokkaansa Robert Straussille ja Buddy Ebsenille jää vain mainiot, joskin pienet, sivuroolit.

Attack on omassa genressään allekirjoittaneen mielestä eittämätön merkkiteos. Se on kuin kaukainen alkusävellys Likaiselle tusinalle, ja samalla yksi ehkä historian hämärään jääneistä elokuvista, jotka ansaitsisivat enemmänkin huomiota Band of Brothersista alkaneen sota-elokuva-buumin ohella. Attack on myös rohkea elokuva: se repii auki kiillotetut kunnian kilvet täydellisistä jenkkisotilaista tavalla, josta lienee 50-luvun Amerikassa paljon puhuttu. Nykypäivän katsojalle Attack tarjoaa ennenkaikkea avartumista omaan elokuvien maailmankuvaan: mustavalkoinen, loistavien henkilökemioiden /-näyttelijöiden varaan rakentuva elokuva vuodelta 1956 saattaa olla jollekin uusi, jopa vieras, asia.