Men in Black 2 -Miehet mustissa 2

Barry Sonnenfeld, mies monen suurelle yleisölle tutun elokuvan takana, ohjasi menestyselokuva Men in Blackille jatko-osan, koruttomasti ja loogisesti nimetyn Men in Black 2:n. Meriittilista komedioista on Sonnenfeldillä ohjausten osalta verrattaen kova: esikoiselokuva The Addams Familyä voidaan pitää onnistuneena kauhuhassutteluna, eikä elokuvabisnekseen liittyvä komedia, Get Shorty, jäänyt mitenkään huonoksi. Sen jälkeen ilmestynyt, Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä, Men in Black olikin sitten mega-menestys, mutta väliinputoaksi jäänyt villin lännen sekoilu, Wild Wild West, oli järkyttävää katsottavaa -ikään kuin Men in Black kaikkine vempeleineen vuosisataa ennemmin. Senpä vuoksi oli mielenkiintoista nähdä, miten Sonnenfeld on koonnut itsensä Men in Blackin jatko-osaan, johon edellisen osan tähdet auliisti suostuivat.

Kuten edellisen osan tapaan, tälläkin kertaa Men in Black 2:ssa on vaakalaudalla koko maapallo. Kun ykkösosassa jahdattiin galaksia, niin tällä kertaa etsitään Valoa tai vastaavaa. Sci-fi-katalogista on tällä kertaa valittu jättimäisen torakan tilalle iso, köynnöstä muistuttava, örrimörri, jonka lihallinen ilmentymä on Lara Flynn Boyle, alusvaatekatalogin keskiaukemamalli. Boylen rooli, jos sitä nyt rooliksi voi kutsua on kaikilta osa-alueiltaan kovin köykäistä katsottavaa, jota ei auta edes Jackass-ääliön, Johnny Knoxvillen, tekopirteä sivurooli.

Muutenkin koko elokuvassa on hukattu miltei koko esikoiselokuvan puhti ja potentiaali: pääosakaksikon, Smithin ja Jonesin, kemia ei tällä kertaa pelaa niin hyvin yhteen. Homma muistuttaakin väkinäiseltä Wild Wild West:maiselta puurtamiselta, jota Smith ja hänen aisaparinaan ollut Kevin Kline harrastivat tekohauskoissa kohtauksissa, jossa naurun vaara oli erittäin kaukana. Siltä osin Sonnenfeld ei ole siis oppinut yhtään mitään. Toisaalta Smith kyllä hoitaa tälläkin kertaa koomikon roolinsa välillä ihan mainiosti, mutta turha ihastuminen kieltämättä hehkeään Rosario Dawsoniin on elokuvan juonen ja hengen kannalta turhaa puuroa. Muutenkin koko elokuva on kuin väkinäistä tarpomista, jossa vitsiä väännetään rautalangasta. Tosin säilytyslokerossa asuva karvainen pikkukansa jaksoi ainakin allekirjoittanutta naurattaa, mutta siihen homma sitten periaatteessa jääkin. Ykkösosan kekseliäät ja hauskat temputkin toistetaan erilaisina variaatioina ja muutenkin hommasta jää kertakaikkiaan turha kertauksen maku, jollaista toisaalta jatko-osalta voi odottaakin. Silti ainakin minusta on syytä kysyä, olisiko Sonnenfeldin aika yrittää jotain muuta? Pelkillä teknisillä kikoilla, tietokone-efekteillä ja radiossa soitetulla teema-musiikilla kun ei loppujen lopuksi kovin pitkälle pötkitä -ainakaan taiteellisesti.