Lentävien tikarien talo

Nyt kun Kiinassa ja Hong Kongissa on tehty Ang Leen ohjaama Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme ja visuaalisesti hurjan kaunis Hero, on tullut aika tehdä samanlaista elokuvaa lisää. Tähän menestystarinaan tarttuu tällä kertaa Heron ohjaaja, Yimou Zhang, jonka ohjaus, Lentävien tikarien talo (Shi mian mai fu), on ainakin IMDB:ssä rankattu korkealle. Minusta suotta, sillä Lentävien tikarien talo ei ole lähellekään esikuviensa tasoa tarinan jäädessä suorastaan köyhäksi.

Pelin henki tosin on selvä: tilauksessa on traaginen rakkaus, ilmavaa -väliin jopa henkeäsalpaavaa- taistelua ja itämaista mystiikkaa, johon ei koskaan luule kyllästyvänsä. No, kyllästymisen vaaran voi samantien unohtaa, sillä niin upeissa maisemissa elokuvan kohtaukset taas ollaan kuvattu. Metsä ja avoin kukkaniitty ovat kaiken kaikkiaan upean tunnelmallisia milloin miekkojen, milloin tikarien kohdatessaan kohteensa. Myöskään Heron tehokeinoa, värejä, ei olla unohdettu: aistikkaat asut vain korostuvat loistavan visuaalisen kuvauksen kanssa kokonaisuudeksi, jota kelpaa esitellä kenelle tahansa. Siihen se sitten periaatteessa jääkin.

Näyttelijäsuorituksissa ei tosin ole mitään valittamista. Miespäärooleissa olevat Takeshi Kaneshiro ja Andy Lau tekevät mielenkiintoiset, mutta hieman mitäänsanomattomat roolit poliisin kapteeneina, joista kumpiakin ajaa eteenpäin uskollisuus keisarille kuin sydämenkin asiat. Tunteiden voittaessa järjen, on vuorossa kohtalokas yhteenotto, jonka visuaalisuus on huima, mutta silti taistelu on vain poeettinen miekan kalistelu ilman intohimoa. Juuri intohimon puute ja tarinan liiallinen oikominen saa vaativan ja paljon odottavan katsojan niskakarvat nousemaan pystyyn. Edes vakiokasvo Ziyi Zhangin suoritus ei saa oloa paremmaksi: roolit kun vain tuntuvat ontoilta.

Lentävien tikarien talo ei kuitenkaan ole mitenkään mahdottoman huono elokuva. Kiinalaisilta elokuvilta kun on vain tottunut odottamaan jotain uskomattoman hienoa tasoa, mutta tällä kertaa katsojan on nieleskeltävä eräänlaista katkeran tappion kalkkia. Vaikka taistelukohtauksien koreokrafiat ovat kunnossa ja visuaalisuus on häikäisevää, on paljon jätetty viimeistelemättä. Tarina olisi kaivannut ehdottomasti jotain syvempää ja näyttelijöille olisi voinut sälyttää enemmänkin vastuuta. Pelkkä uhrautuminen toisen puolesta ei tässä tapauksessa vain yksinkertaisesti riitä. Katsoja kaipaakin ennen kaikkea paljon puhuttua intohimoa, tunteen paloa, jota ei tällä kertaa löydy kuin muutamat hetket Zhangin syväntummista silmistä ja Andy Laun kivisiltä, mutta rauhallisilta kasvoilta.