Wing Commander

Yksi 90-luvun menestyneimmistä pc-peli-sarjoista lienee varmasti lähestulkoon kaikkien ainakin nimeltä tuntema Wing Commander, joka viimein sai 90-luvun lopussa oman elokuvansa Wing Commander -pelien video-osuuksien ohjaajan ja käsikirjoittajan, Chris Robertsin, puolesta. Alkuperäisissä (siis pelien video-osuuksissa) nähtiin pääroolissa Christopher Blairina varmasti kaikkien tuntema Mark Hamill, mutta ihan kunnon elokuvaan asti miehen kunto ei tainnut riittää. Paikkaajaksi saatiin lähinnä keskinkertaisten ja koskaan kuulemattomien roolien mies, Freddie Prinze Jr., jonka tehtävänä oli saattaa muun, yllättäen aika nimekkään, näyttelijäkaartin avulla Wing Commander edes jonkinlaiseksi elokuvaksi.

No, jonkinlainen elokuva siitä sitten tulikin. Ennakkoasetelmat eivät ainakaan olleet henkilökohtaisesti kovinkaan mukavat: Aamulehti rankkasi elokuvan yhdellä tähdellä, kaikki sanoivat elokuvaa ylipäätäänkin paskaksi ja Internet Movie Databasessakin joku muisti kirjoittaa, että “onko kyseessä elokuva ollenkaan” oikein kysymysmerkin kera. Sinänsä aiheellinen kysymys, sillä Wing Commander on hyvin tyypillinen pelielokuva: sekoitus videopeliä ja elokuvaa, jonka draamasta on hyvin vaikea pitää kiinni aseiden kylväessä kuolemaa ihmisten ja kaupan muovisilta lelu-ukoilta näyttävien Kilrathien sekaan.

Negatiivisista ennakkoasetelmista huolimatta Wing Commander jaksoi periaatteessa ja miksei ihan käytännönkin tasolla yllättää iloisesti: muutaman tutun kasvon ja kohtalaisen “me”-hengen avulla puhallettiin hieman puhtia tähän muuten ponnettomaan avaruussotaan. Tosin Freddie Prinze Jr. oli pääroolissa kertakaikkiaan mitättömyys, pelkkä marionetti typerine ilmeineen ja puheineen. Kuka tahansa miesnäyttelijä olisikin voitu istuttaa hänen tilalleen Sapierin ohjaamoon tulitusta väistelemään. Pettymys oli myös Saffron Burrows, yhden one-linerin vetävä hävittäjälentueen komentaja, jolla kliseisesti on alusta asti säpinää Blairin kanssa. Myös lähinnä Screamista mieleen jäänyt Matthew Lillard on aikamoista kertakäyttökamaa hurjapäisenä tähtihävittäjä-lentäjänä. Mutta ei siinä huonoa, missä hyvääkin: näinkin kertakäyttöiseen elokuvaan eksynyt Tchéky Karyo jaksaa viedä kunnioitettavasti omaa rooliansa eteenpäin pelkällä karismallaan ja en voi olla sanomatta, että Hercule Poirotin ikuisen leiman saanut David Suchet kokeilee suhteellisen onnistuneesti jotain muutakin avaruusaluksen kapteenina. Myös jäyhältä näyttävä Jürgen Prochnow jaksaa ilahduttaa karismallaan hieman muuten ahdistunutta tunnelmaa niin elokuvassa kuin kotisohvallakin.

Kysymykseen “oliko Wing Commander mega-paska elokuva” vastataan yksiselitteisesti, että “ei”. Muttei se silti mikään eeppinen sci-fi-elokuvakaan ollut. Wing Commander oli väliin säälittävä, väliin viihdyttävä avaruussota, jossa tuimimmat hetket koettiin Karyon sanoessa “tulta täyslaidalta” tai jotain semmoista ikimuistettavaa. Sohvassa Wing Commander kuitenkin takapuolen piti sen verran tehokkaasti, että jälkikäteen ajateltuna rupeaa väkisinkin miettimään, että onko allekirjoittaneella jonkinlainen fiksaatio huonohkoihin elokuviin vain sillä perusteella, että elokuvan genre on sci-fiä. Toivottavasti ei.