Sin City

Kansan painostamana on joskus tehtävä ikäviä asioita. Tässä tapauksessa laatia lyhyt, ainoastaan mielipiteen takia julkaistava arvostelu elokuvasta, joka selkeästi on kokenut jos jonkinlaista vääryyttä rakkaiden työtovereitteni hyppysissä. Kyseessä on siis tietysti Robert Rodriguezin ohjaama Sin City, joka kuulemani sekä lukemani mukaan perustuu Frank Millerin sarjakuviin. Siitä viis. Tämän sanon kaikella solidaarisuudella elokuvateatterin tiimiä kohtaan: kollegoitteni arvostelut Sin Citystä olivat – vaikkakin hyvin kirjoitettuja – täyttä roskaa. Älkää uskoko mitään, mitä niissä lukee. Mielipiteitäni kunnioittaen totean, että Sin City oli ja on mainio elokuva.

Tuntuu kuin kaikki sanomisen arvoinen olisi jo sanottu, mutta jokin pakottaa jatkamaan. Sin City on visuaalinen elokuva. Kaikki elokuvathan ovat tietysti visuaalisia, mutta Sin City on visuaalinen elokuva. Suurin osa elokuvasta on mustavalkoista. Joitain asioita, kuten kauniin naisen täyteläisiä huulia tai kultaisia kiharoita korostetaan räikeän täyteläisillä väreillä, mikä tekee elokuvasta sekä upean että mielenkiintoisen katseltavan. Useat kohtaukset ovatkin kuvakulmia myöten sarjakuvamaisia. Kuten todettu. Joidenkin mielestä kompastuskivi, omastani hieno ja viihdyttävä ripaus kokonaisuuteen. Pitkään aikaan en ole nähnyt näin tuoretta elokuvaa.

Juonesta ei ole paljoakaan sanottavaa, mikä johtunee kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin, se on jo selostettu oheisissa arvosteluissa kahteen otteeseen, ja toisekseen, siinä ei ole paljoakaan selostettavaa. Juoni jakautuu kolmeen osaan.
Mickey Rourke esittää Marvia. Marv on hellyyttä herättävä psykopaatti, joka janoaa kostoa huoransa tappajille. Roolissaan Mickey on mies paikallaan: rujo, karu, häijy ja niin tajuttoman kova. Rourken karisma ei ulkonäkömuutosten mukana ole karissut, vaan saa katsojan – ainakin arvostelijan – haukkomaan happea. Pelkästään herran ääni saa ihon kananlihalle. Kasaristara tekee komean paluun, eikä muilla elokuvan tähtösillä ole oikeastaan mitään jakoa. Madsenin sanoin: tämä on Mickeyn elokuva.
Tähtösistä puheen ollen mainittakoon, että niitä tästä elokuvasta löytyy roppakaupalla. Bruce Willisistä Josh Hartnettiin ja vaikka Benicio Del Toroon. Turha nimiä on luetella, sillä katsova näkee, ja näkevä palkitaan. Kuitenkin velvollisuuden pakottamana kerrottakoon, ettei yksikään näyttelijä alisuoriudu elokuvassa, vaikka Willisin rooli onkin jo ehkä liian tuttua kauraa.

On ehkä ymmärrettävää, ettei Sin City toimi kaikilla. Sen lukuisat osa-alueet ovat sellaisia, jotka ehkä muissa, tai ainakin muunlaisissa elokuvissa saattaisivat ärsyttää. Juoni on mitä on. Se siivittää elokuvan muiden aspektien viileyttä. Dialogi on usein puhkikulutettua machoilua, tai kornia soppaa. Se kuitenkin puree ja sopii mainiosti Sin Cityssä pikemminkin tyylikeinona kuin haittapuolena. Monet hahmot jäävät pinnallisiksi tuttavuuksiksi, heistä ei löydy syvyyttä, eikä katsoja pääse tutustumaan pääkopan sisäpuolen tapahtumiin. Hyvä vaan. Ne, jotka tahtovat nähdä vakavia ihmissuhde-elokuvia, voivat katsoa Tuulen viemää.

Sin City on roisi ja verinen. Se sisältää raakuuksia, joita tuskin kukaan joutuu elämässään kokemaan. Nämä veriteot ovat kuitenkin toteutettu sarjakuvamaiseen tyyliin niin, että ne tuskin herättävät painajaisia. Sin City on pinnallinen, mutta viihdyttävä, eikä sitä ainakaan tulisi verrata vakaviin ihmissuhdedraamoihin. Se ei yritä olla muuta kuin on: Rosoisen komea nykyajan film noir upealla toteutuksella ja Mickey Rourkella.

Elokuvateatterista lähtiessäni luulin olevani pettynyt juoneen. Myöhemmin – tajusin pettyneeni siihen, että elokuva loppui.