Sin City

Synnin kaupunki, Sin City, on yksi kesän odotetuimmista ja ehkä jopa hypetetyimmistä elokuvista. Ei olekaan mikään ihme, että itsekin lompsin elokuvan ennakkonäytökseen todella kovin ja suurin odotuksin -olihan trailerikin luvannut jotain ennennäkemätöntä valkokankaalla. Sitä se toisaalta olikin, sillä Sin City on eittämättä kaikkien aikojen tarkoin ja esikuvalleen uskollisin valkokankaalle tuotettu sarjakuvafilmatisointi. Toisaalta, vaikka Sin City on uskomatonta visuaalista ilotulitusta ja erinomaisia, ellei loistavia näyttelijänsuorituksia täynnä oleva elokuva, jokin mättää – väliin jopa pahasti.

Sin Cityn tarinan kuljetus noudattelee lähinnä sarjakuvaa. Tämä on valitettavasti elokuvallekin liikaa: kohtauksesta toiseen siirrytäänkin liian nopeasti, joka jättää katsojalle onton, jopa tyhjän, olon koko elokuvasta. Juonesta puuttuu tietynlainen punainen lanka, vaikka sinällään eri hahmojen motiivit ovat kunnossa. Kaikkea tätä sitten paikataankin komean näköisellä visuaalisuudella ja hahmojen välisellä, liioitellulla ja sarjakuvamaisella, brutaalilla väkivallalla. Väkivalta yltyy jopa niin roisiksi, että ainakin allekirjoittanut ihmetteli elokuvatarkastamon K-15 ikärajaa.

Sin Cityn hahmot ovat äärimmäisen mielenkiintoisia tapauksia, mutta elokuvan episodimaisuudesta johtuen heidän päänsä sisälle ei juurikaan mennä. Ensimmäisessä episodissa tavataan astetta kovempi jätkä, Marv, joka on tietenkin monelle tuttu sarjakuvista. Marvia näyttelee vanha konkari, kenties pientä comebackia tekevä, Mickey Rourke, joka on sekä ulkoisesti että mentaliteetiltään täysin esikuvansa oloinen. Rourke on saanut loistavasti hahmostaan irti kaiken sen frustraation ja psykoottisyyden, mitä paljas, verenhimoinen, kosto vaatii. Rourke on roolissaan jopa niin vakuuttava, että hän vie selkeästi huomiota muilta pääroolien esittäjiltä, Clive Owenilta ja Bruce Willikseltä. Ensimmäisessä episodissa nähdään myös Sormusten Herra -trilogiasta tuttu Elijah Wood, jonka roolisuoritus jättänee satu-trilogian fanit järkytyksen partaalle. Täyttä kannibaali-sekopäätä näyttelevä Wood tekee joka tapauksessa yhden mielenkiintoisimmista ja parhaimmista rooleistaan hiljaisena Kevininä, jonka lasittunut katse on kyllä jo astetta hullumpaa katseltavaa. Mieltä lämmittää myös Blade Runnerista ikuisesti mieleen jäänyt Rutger Hauer, joka näyttelee kardinaalia, jonka siipien suojassa Woodin Kevin saa pahojaan tehdä.

Toisessa episodissa pääosassa ovat niin naiset kuin britti Clive Owen, joka näyttelee piileskelevää sarjamurhaajaa Dwightiä. Owenin roolityö jää ehkä hieman heikoimmaksi kuin muiden episodien tähtien, muttei Owenkaan mitenkään epäonnistu. Varsinkin mieleen jää oletettavasti Quentin Tarantinon kirjoittama keskustelutuokio Owenin näyttelemän Dwightin ja Benicio Del Toron näyttelemän kuolleen Jackie-Boyn välillä. Del Toro on muutenkin yksi tämän episodin kantavista voimista yhdessä hutsumaisen Rosario Dawsonin kanssa.

Kolmas episodi on yhtä kuin Nick Stahl, Bruce Willis ja Jessica Alba, joista jälkimmäisen suoritus ei ole mitenkään järin ihmeellinen. Kuvankaunis Alba ei vain ole kertakaikkiaan kasvanut vielä suuriin rooleihin, vaikka pientä kipinää on selvästi nähtävissä Bruce Williksen kanssa. Itse Willis on kuin John McClane astetta rajummassa paketissa. Ainakin minusta oli erittäin pirteää nähdä Willis vähän karjumassa ja oikein kunnolla vetämässä äijiä kuonoon. Koko shown kolmannessa episodissa varastaa kuitenkin Terminator 3:sta tuttu Nick Stahl, joka kilpailee tasavertaisesti kipeimmän hahmon tittelistä Woodin kanssa. Stahlin Keltainen Äpärä on kyllä niin menninkäisen tai jonkun muun örrimörrin näköinen, ettei paremmasta väliä. Roolisuorituskin on todella mielenkiintoinen, sairas ja kierolla tavalla upea tuoden särmää koko episodiin.

Sin City ei ole suinkaan huono elokuva. Se on selkeästi lähestulkoon jotain ennennäkemätöntä, todellinen elokuvien ja sarjakuvien pioneeri, joka on rohkeasti tehty näyttämään enemmän sarjakuvalta kuin elokuvalta. Ainakin allekirjoittanutta moinen miellyttää kovasti, sillä sarjakuvat ovat olleet jo muutaman vuoden päästä kohta kolmattakymmenettä vuotta lähellä sydäntä. Silti Sin City menee jo yli, sillä sen elokuvallisesta annista ei voi kertakaikkiaan olla välittämättä: kohtauksien tullessa ruudulle kuin irrallisina ja sitä myötä juonen hajotessa on vain nieleskeltävä lievää pettymystä, sillä kaikki muu on loistavaa elokuvaa, joka ei todellakaan kukkahattutädeille sovi.