25th hour

Omalla tavalla lähes legendaarisen ohjaajan, Spike Leen, muutama vuosi takaperin tekemä 25th Hour on syvää, lähes melankolista tarinaa, joka pyörii Edward Nortonin näyttelemän Monty Broganin ympärillä. Pelkästään hyvän ohjauksen ja kertakaikkiaan loistavan näyttelijäkaartin varaan ei kuitenkaan ole vielä laskettu, sillä David Benioffin esikoiskäsikirjoitus omasta romaanistaan tekee elokuvasta äärimmäisen väkevän teoksen, joka porautuu jazzin tuoksuisella temmollaan suoraan sydämeen.

New Yorkin katuja vuoraavat tähtiliput, World Trade Centerin rauniot ja introssa esitellyt spottivalot kaksoistornien paikalla värittävät koko elokuvan alakuloista otetta Montyn laahustaessa vääjäämättä kohti vankilaa. Terence Blanchardin upean teeman soidessa taustalla Monty viettää viimeistä iltaa ystäviensä parissa. Menneitä kuitenkaan ei voi olla muistamatta ja rauhallisen ja ulkoisesti hillityn kuoren alla kytee viha lähinnä itseä kohtaan. “Huonon onnen” käydessä, Nortonin näyttelemä Monty voi syyttää vain itseään. Edessä ovat eivät katkerat, vaan surulliset hyvästit Philip Seymour Hoffmanin jälleen kerran loistavasti näyttelemälle Jacobille ja Barry Pepperin näyttelemälle, kovaksi keitetylle, mutta sisältä surumieliselle Frankille. Mukaan astuvat vielä venäläinen mafia, sekä Rosario Dawsonin hienosti tulkitsema rakastettu, Naturelle, joka on niin ristiriitainen tapaus Montyn ajatuksissa kuin voi vain olla.

25th Hour on elokuva, joka vetoaa tunnetasolla. Se luo Nortonin näyttelemälle Montylle inhimilliset kasvot aina kuitenkin välillä muistaen kuvata New Yorkin rosoisia, mutta niin raikkaalta tuntuvia katuja. Kameran viipyessä ja laiskasti siirtyessä paikasta toiseen osoittautuu näyttelijöille paikkoja loistaa. Norton, joka on ottanut selvästi viitteitä American History X:n roolistaan, ei jätäkään mitään sattuman varaan. Kameralle esitetään vaivautunut mies, joka yrittää tehdä mielessään parannuksen 25 tunnissa. Hoffmankaan ei jätä hyvää tilaisuutta käyttämättä, vaan osoittautuu jälleen yhdeksi tämän hetken parhaimmista miesnäyttelijöistä ihastuessaan Anna Paquinin näyttelemään opiskelijatyttöseen.

25th Hour ei turhaan moralisoi Montyn huumekauppiutta. Se sen sijaan toteaa kylmästi tapahtuneen ja keskittyy Montyn viimeisiin tunteihin tavalla, joka on kuin pitkät jäähyväiset hautajaissaattueelle. Toveruutta ja rakkautta korostava elokuva mutusteleekin valomerkin juhlille, jotka ovat kestäneet liian kauan. Kun juhlat sitten loppuvat, ovat vuorossa vain muistot ja eteenpäin astumisen aika. Hyvän ystävyyden loppua on kuitenkin vain niin mahdottoman vaikea lopettaa ilman kyyneleitä.