Sin City

Frank Miller on saavuttanut sarjakuvien piirtäjänä ja tarinoiden sepittäjänä jonkinsortin jumal-statuksen harrastajien parissa. Hänen Batman tarinoitaan pidetään kyseisen supersankarin uudelleen keksimisenä ja hänen Sin City sarjakuvansa ovat keränneet kehuja ja palkintoja ympäri maailmaa. Sarjakuvien fani ja arvostettu ohjaaja Robert Rodriguez on ottanut tehtäväkseen tehdä Millerin kanssa uskollisin mahdollinen käännös hänen sarjakuvistaan elokuvaksi. Homman sinänsä pitäisi olla helppo, Millerin piirrosjälki ja sommittelu vastaa jo pitkälti monien elokuvien storyboardeja. Mukaan hankitaan vielä Rodriguezin kaveri Quentin Tarantino ja mestariteoksen pitäisi olla jo kasassa, vai onko?

Sodankylän elokuvafestarien odotetuimpia elokuvia oli varmasti Sin City. Jo huhtikuussa jenkeissä ensi-iltansa saanut elokuva odottaa vieläkin julkaisua suomenmaalla. Tämä näkyi selvästi yleisössä, teltta missä elokuva esitettiin oli pakkautunut äärimmilleen nuorta yleisöä, kaikki innokkaana näkemään mitä Miller, Rodriquez ja Tarantino olivat saaneet aikaan. Omalta osaltani vastaus oli selvä. He olivat saaneet aikaan kelvottoman tekeleen.

Sin City on nimensä veroinen. Kaupunki joka on niin mätä että on ihme että se ei hajoa kasaan, jokainen tuntuu olevan tavalla tai toisella psykopaatti tai muuten vain paha. Hyviä ihmisiä ei kaupungissa olekkaan, vain vähemmän pahoja kuin tosi pahat tyypit. Elokuvan rakenne on episodimainen, mutta tarinat eivät oikeastaan kosketa toisiaan kuin että tapahtuisivat samoissa paikoissa. Ensimmäinen tarina seuraa Mickey Rourken esittämää Marvia, kovanaamaa jonka ainoa rakkaus on murhattu ja hänet lavastettu syylliseksi. Joten Marv lähtee selvittämään kuka on kaiken takana omalla tavallaan, eli tappaen jokaisen joka sattuu hänen eteensä. Toinen tarina kertoo piileskelävästä sarjamurhaaja Dwightista ja hänen yrityksistään auttaa Vanhan Kaupungin huorakorttelin johtajatarta Gailia pitämällä Benicio Del Toron esittämän Jackie Boyn aisoissa. Mutta kuten arvata saattaa, hommat menevät päin peetä ja jälleen kerran ruumiita alkaa kasaantua. Kolmas ja viimeinen tarina on tuttuun tapaan kostotarina Bruce Willisin esittämästä poliisista Hartiganista, nuoresta Nancy Callahanista ja Nick Stahlin esittämästä keltaisesta äpärästä Juniorista jolla on taipumus raiskata ja murhata pikkutyttöjä.

Ellei jo pelkkä juoniselostus riittänyt varoittamaan, niin sanon sen tässä ja nyt, Sin City on kylmä, sadistinen ja nihilistinen elokuva. Siinä ei ole onnellista loppua, siinä ei ole palkitsevaa tarinaa eikä oikeastaan mitään positiivista. Ihmisiä tapetaan, kastaroidaan ja leikellään, ja siinä välissä tälle nauretaan. Vaikka elokuvan väkivalta onkin sarjakuvamaista eikä oikeastaan vaikuta kertaakaan aidolta, on se silti kyseenalaista katseltavaa. Varsinkin siinä vaiheessa kun siitä aletaan repimään huumoria. Marvin ja Hartiganin tarinat varsinkin ovat otteiltaan erittäin kovakouraisia ja jotkut kohtaukset vaativat joko todella kipeää huumorintajua tai sitten vain turtuneisuutta väkivaltaa kohtaan.

Elokuvan ulkoasusta on puhuttu paljon. Mustavalkoinen ja osittain väritetty elokuva on kyllä nättiä katseltavaa ja osittain jopa erittäin näppärästi toteutettua menoa. Sarjakuvamaisen tunnelman saamiseksi on joitakin kohtia tehty vanhalla rotoskooppi tekniikalla missä näyttelijöiden päälle on piirretty niiden ulkonäön muuttamiseksi hieman. Kuvakulmat ja valaistukset ovat suoraan Millerin sarjakuvista. Tässä herää myös elokuvan suurin vahvuus ja samalla suurin kompastuskivi. Vaikka elokuva on visuaalisesti hieno, ja vaikka sarjakuvat olisivat kuinka filmaattisia, ne eivät ole elokuvia. Sarjakuvia lukiessa lukija yleensä saa itse täyttää ruutujen välissä ja taustalla tapahtuvat asiat itse, elokuvassa sitten ohjaajan on annettava mukaan oma visionsa. Tämän Rodriguez ja Miller näyttävät unohtaneen. He ovat olleet niin innoissaan tekniikan kanssa leikkiessään ja kuvakulmien etsinnässä että ovat unohtaneet antaa elokuvalle oman elämän. Nyt jokainen kohtaus on vain liikkuva kohtaus sarjakuvasta, ilman sitä taustalla tapahtuvaa toimintaa tai ruutujen välistä täytettä. Se on onttoa ja tyhjää katseltavaa.

Näyttelijätkin ovat hakoteillä. Bruce Willis tyytyy tekemään Die Hardit, Jessica Alba on se kiltti strippari joka ei kertaakaan elokuvan aikana ole alasti, Mickey Rourke on niin kova pahis että nauraa aina räkäisesti kun viiltää mieheltä kurkun. Ainoat yllättäjät ovat Elijah Woodin esittämä kannibaali-raiskaaja Kevin ja Rutger Hauerin esittämä korruptoitunut Kardinaali Roark. Kummatkin tekevät hyvät, joskin erittäin lyhyet roolisuoritukset.

Sin City on omaan testosteroniin hukkuva visuaalinen tykitys, hukattu mahdollisuus tutkia enemmän sarjakuvan perustamaa maailmaa ja hahmoja. Sarjakuvissa toimivat juonenkäänteet ja yksipuoliset hahmot ovat vain pateettisia ja jopa tahattoman koomisia (kuinka monta raiskaaja/kannibaali/pappi/strippari ministeriä yhteen kaupunkiin mahtuu?) kankaalla. Se on harmi, koska Rodriguezin idea oli kunnioitettava, mutta se ei yksinkertaisesti toiminut. Sarjakuvat ovat sarjakuvia, eivät elokuvia.

Yhteenveto:
Hengetön ja tylsä, epätasainen kokonaisuus joka ei nouse kiinnostavaa tehostekokeilua korkeammalle. Harvinaisen huono teos, ottaen huomioon tekijöiden nimekkään kaartin.