Beck -Viimeinen todistaja

Toistaiseksi viimeinen Beck, Viimeinen todistaja (Beck -Sista vittnet), on perustavanlaatuista Beckiä tavallisimmillaan siitäkin huolimatta, että pitkän elokuvasarjan hahmoille yritetään tällä kertaa kehittää jotain muutakin kuin pelkkää työtä. Muutenkin Beck näyttää hieman epä-Beckmäiseltä, sillä elokuvasta on yritetty tehdä kenties aavistuksen enemmän massaan menevä jännäri, joka kenties vetoaa räjähdyksillään ja toiminnallaan teini-ikäisiin katsojiin. Ohjaajan pallillekin istui melkeinpä valitettavasti Harald Hamrell, joka sivuutti ikävästi erinomaiset Beckit (Mainostaja & Poika lasipallossa) ohjanneen Daniel Lind Lagerlöfin. Tosin Hamrellkin ohjasi mm. erinomaisen Kasvottoman miehen ja yhtä jännittävän Tuntemattoman lähettäjän, muttei kyennyt tuomaan Beckeihin mitään uutta näkemystä, toisin kuin Lagerlöf. Senpä takia Viimeinen todistaja jää hieman vaisuksi ja keskinkertaista hieman paremmaksi katselukokemukseksi, vaikka tälläkin elokuvalla on tosin omat hetkensä.

Elokuvan nimiroolissa oleva Peter Haber onnistuu jälleen Beckinä erinomaisesti. Tasaista jälkeä tekevä Haber saa roolihahmostaan aina vain enemmän irti: tällä kertaa harkitsevana inhimillisyyden ruumillistumana oleva Beck joutuu miettimään oman elämänsä arvot uudelleen sydänvaivojen rynnätessä esiin yllättäen niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Nitropurkit povitaskussa sarjamurhaajaa jahtaava Beck saa Haberin avulla niin paljon uusia ulottuvuuksia aiempiin Beckeihin tutustuneelle katsojalle, ettei kaikkea kannata edes kertoa. Poliisin sydämen paikalla on sittenkin jotain kaipuuta jollekin muullekin kuin omalle tyttärelle ja työlle. Myös Mikael Persbrandt pääsee irrottelemaan: hänen näyttelemänsä Gunvald soluttautuu rikollisliigaan sisään yrittäen paljastaa murhaajan. Persbrandtin roolileikki onkin sinänsä kiintoisa, sillä aiemmissa elokuvissa machoilevana naistenpuolustajana esiintyvä Persbrandt joutuu melkeinpä kuin joen toiselle puolelle: sutenööriksi. Myös suomalaisväriä nähdään elokuvassa kiitettävästi: mafian lihasta näyttelevä Jarmo Mäkinen antaa kasvonsa ja äänensä kovaksi keitetylle pahikselle, jonka kivikasvot ovat tuttua Mäkistä mm. monesta isosta suomalaisesta elokuvasta. Paljon huonommiksi eivät jää tälläkään kertaa muut Beckien vakiohahmot, joita on luonnollisesti mukana useita.

Vaikka Viimeisessä todistajassa on ulkoisesti kaikki suurin piirtein kohdallaan, on sen haittapuolena osittainen ailahtelevuus. Tuttua Beckiä lähinnä jännityksen osalta jää valitettavasti kaipaamaan, eikä elokuvan tunnelmakaan tunnu täysin hyvältä. Ehkä kuvaavinta onkin, että elokuvasta löytyy useita todella mahtavia kohtauksia niin näyttelijöiden kuin kuvauksellisten oivallusten muodossa, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus ratkaisee liikaa: jopa elokuvan loppupuolella oleva Persbrandtin ja Birgersonin katseidenvaihto ilmastointiputken läpi hajoaa lopulta tyhmästi tehdyksi ammuskeluksi ja räjähtelyksi. Paljon kuitenkin ainakin allekirjoittanut jaksaa antaa anteeksi, sillä ainakin lopun korvaa upea Peter Haberin soolo, joka ei jätä ainakaan katsojaa kylmäksi lopputekstin pärähtäessä ruutuun.