Catwoman

Väkisinkin tulee mieleen Catwomania katsoessani, että on olemassa vain yksi ja ainoa Kissanainen. Ehta ja uniikki valkokankaalla nähty Kissanainen on siis minun mielestäni tietenkin Michelle Pfeiffer, jonka kissamaisen tumma ja pehmeä rooli nähtiin Tim Burtonin hyvässä jatko-osassa, Batman -Paluu (Batman Returns). Senpä takia Pitofin ohjaama Catwoman tuntuu jo pelkästään kokonaisuudeltaan tyhjältä paketilta ja pääosassa olevan Halle Berryn rooli suoranaiselta puiselta tyhjiöltä, jota koputtaessa se kopisee vain tyhjyyttään. Pohjimmiltaankin jokaisen on myönnettävä, että elokuva tarvitsee juonen ja hyvien näyttelijöiden lisäksi myös sisältöä muutenkin kuin tiukkojen nahkahousujen esittelyn muodossa.

Muutenkaan koko elokuvan rahkeet eivät tunnu riittävän siitäkään huolimatta, että raha lienee puhunut taas paljon. Ehkä lievän seksisymbolin asemaan nousseva Halle Berry nimittäin tuskin on lähtenyt tätä elokuvaa pelkästään hyväntekeväisyyttään tekemään. Hänen roolinsa on tosin varsin kliseinen yhdistelmä sankaria ja antisankaria samalla kun kissamaisesti kujerreltaan jostain kattoparrulta. Potkuja, lyöntejä ja kaksoiselämääkään ei ole unohdettu, mutta silti Berry on kohtalaisen epäuskottava antisankari. Niin, Kissanainen on loppujen lopuksi miellettävä selkeäksi antisankariksi, sillä hän on varas.

Muut näyttelijät: Matrix -reloadedista ja Matrix Revolutionsista tuttu Lambert Wilson on jotenkin jämähtänyt Merovingianin rooliinsa kosmetiikka-firman pomona. Jotenkin kylmän rauhallisen ja hienostuneen kuvan miehestä silti saa. Hänen näyttelijäntyönsä onkin silti elokuvan parasta antia. Lambert Wilsonin näyttelemää George Hedaren vaimon roolia näyttelee taasen tuttuakin tutumpi Sharon Stone. On oikeastaan todella mukava nähdä häntä pitkästä aikaa valkokankaalla ja tällä kertaa hieman ehkä epätavallisessa roolissa: alun aikojen pornahtavasta Basic Insticistä on siirretty pikku hiljaa Casinon kautta yhä toimintapainotteisempiin rooleihin. Catwomanin rooli onkin Stonen fyysisin (väkivaltaa…) näkemäni ja täytyy myöntää, etten pitänyt näkemästäni. Kumikasvoinen Stone on jotenkin koko ajan hukassa oleva heikoin lenkki, jonka toivoo poistuvan kuvasta jatkuvasti. Onneksi sentään kivikasvo-Stonen vastakohdaksi on saatu nallekarhumainen Benjamin Bratt, joka tekee ihan symppiksen roolin poliisina, joka rakastuu Berryn esittämään Patience Phillipsiin alias Kissanaiseen.

Catwoman on loppujen lopuksi turhaakin turhempi elokuva. Se on vain yksi supersankarihumun keskellä nousseista elokuvista ja yrittää vain selkeästi rahastaa. Catwomanista on myös huomattavissa matkimisen maku: lieneekö hyppimiset teetetty samalla tehostefirmalla vai olinko huomaavani miltei identtisiä yksityiskohtia tapahtumissa Spider-Man -elokuviin nähden? Tämän ja lukuisen muiden seikkojen vuoksi onkin erittäin vaikeaa sanoa, että lopussa yleensä kiitos seisoo, sillä tällä kertaa katsojalla jääkin vain sormi suuhun, lasinen katse ja kysymys: missä on Kissanaisen vihollinen/rakastettu, Batman?