Vain muutaman dollarin tähden

Spaghettiwestern genren synnyttäjäksikin väitetyn Sergio Leonen huikean dollari-trilogian keskimmäinen osa, Vain muutaman dollarin tähden, eroaa tyyliltään ja tempoltaan melkoisesti trilogian edellisestä osasta. Kourallinen dollareita elokuvaan verrattuna kyseessä on huomattavasti hidastempoisempi, mutta myös määrätietoisempi teos. Siinä missä Kourallinen dollareita kertoo Joe nimisestä huijarista, joka keplottelee itselleen rahaa kahdelta keskenään sotivalta perheeltä, kertoo Vain muutaman dollarin tähden kahdesta palkkatappajasta jotka yrittävät saada kiinni pahamaineisen Indion ja tämän koplan, tietenkin mielummin kuolleena kuin elävänä.

Clint Eastwood palaa periaatteessa samaan rooliin kuin aiemmassakin elokuvassa, tosin nimi on vaihtunut Joesta Moncoksi (Monco on muuten espanjaa ja tarkoittaa yksikätistä), mutta tällä kertaa Clintin hahmo ei ole yksin. Monco saa rinnalleen entisen everstin, sittemmin palkkatappajaksi ryhtyneen Douglas Mortimerin. Mortimeria näyttelee myöhemmin dollari-trilogian kolmannesta osasta, Hyvät pahat ja rumat elokuvasta, tuttu Lee Van Cleef. Hieman yllättäen Van Cleefin rooli onkin ehkä hieman Eastwoodin roolia tärkeämmässä asemassa.

Yhdessä Monco ja Mortimer jahtaavat juuri vankilasta karannutta äärimmäisen julmaa ja pelättyä Indiota (Gian Maria Volonté). Moncoa eteenpäin ajava motiivi tuntuu olevan raha, mutta Eversti Mortimerilla on selvästi taustalla jokin huomattavasti henkilökohtaisempi syy. Rakenteeltaan ja juoneltaan elokuva muistuttaakin hieman Leonen myöhempää mestariteosta, Huuliharppukostajaa (Once upon a time in west). Kuten Huuliharppukostajassa, myös nyt juonta rakennetaan hiljalleen pieniä vinkkejä tulevasta antaen ja kun lopulta koittaa aika paljastaa viimeinenkin kortti, selviää katselijallekin elokuvan juoni kokonaisuudessaan. Aivan huuliharppukostajan hyytävän loppukliimaksin tasolle ei tosin tällä kertaa ylletä, mutta kelpo lopetuksen Moncon, Mortimerin sekä Indion välinen taistelu kuitenkin saa.

Leonen tyylille ominaiset uskomattoman laajat otokset sekä tiiviit lähikuvat ovat toki mukana ja kuvallisesti elokuva onkin taattua taidetta. Leonen elokuvat ovat yksinkertaisesti ilmaistuna kuvallista oopperaa ja todellista herkkua silmille. Tuskin kukaan muu ohjaaja on pystynyt yhtä vaikuttavaan ja hypnoottiseen kuvalliseen ilmaisuun hänen jälkeensä. Musiikeista vastaa tietenkin Leonen virtuoosimainen hovisäveltäjä Ennio Morricone, valitettavasti tällä kertaa maestro ei kuitenkaan ole onnistunut aivan yhtä hyvin kuin trilogian muissa osissa, lopputulos on kuitenkin hyvä, joskaan ei lähellekään niin mieleenpainuva kuin muissa osissa.

Vain muutaman dollarin tähden häviää Hyville pahoille ja rumille eeppisyydessä ja Kouralliselle dollareita intensiivisyydessä, mutta onnistuu silti olemaan huikea elokuva ja ennen kaikkea se erottuu kahdesta muusta osasta, sekä onnistuu olemaan selvästi oma persoonansa pikkuveljensä ja isoveljensä välissä. Ehdoton klassikko jota ajan hammas ei ole päässyt nakertamaan juuri ollenkaan.